Ketjuuntumista

Kuukausi jouluun!
         Vähän on lumikerros vähentynyt, kun päivisin mittari lähentelee taas nollaa, mutta onneksi valkeus on kuitenkin jonkinmoinen vielä, ettei ihan synkäksi ole mennyt. Eilen sain työmaalla tehdä lumitöitäkin ensimmäistä kertaa tänä talvena niin, että tuli käsivarren lumikolaus-lihakset lämpöisiksi! Kotona lumityöt jäivät illaksi, joten tein vain pakolliset (eli rappuset!).
          Aamuisella työmatkalla meinasin törmätä kahteen sarvipäiseen hirveen. Toinen ehti jolkotella tien yli, mutta toisen kanssa katseltiin hetki toisiamme silmiin ennen kuin pitkäkoipinen hirviuros pompahti ketterästi ojan yli mäntymetsän turviin. Hyvin puri nastarenkaat lumiseen tiehen ja vaikka törmäys ei nyt senttien päässä ollutkaan niin kyllä pulssi vähän nousi, kun katselin isojen otusten ryminää metsän puolelle. On ne komeita otuksia - tosin paremman näköisiä kaukaa katsottuna kuin auton konepellillä!

Tänään laiteltiin isän kanssa sitten traktoriin ketjut paikoilleen. Alussa piti vähän muistella, että mites nämä nyt menikään, mutta aika hyvin saatiin kilinät kohdilleen. Meillä on vuosien mittaan tullut erinäisiä tekniikoita avuksi ja välineitä jelppaamaan päällelaittoa, joten työ sujuu vähän nopeammin kuin ensimmäisenä vuonna. Nyt ei sitten tarvitse miettiä suuren lumipyryn jälkeenkään, että kone jäisi kinoksiin sutimaan!
              Pahoittelen kuvien laatua, otin nämä puhelimella iltalenkin jälkeen, kun en jaksanut kameraa enää kannella ja kuvia ottaa, kun saatiin homma tehdyksi. Kunhan nyt jonkinmoista kuvitusta...

Koira säikäytti minut jälleen perusteellisesti äsken iltalenkillä. Kun lähdettiin omalta pihatieltä maantielle, niin se oli auran jäljiltä niin sileäksi ja liukkaaksi höylääntynyt, että koira liukastui ja mätkähti ihan mahalleen. Vähän aikaa kokeilin jalkoja ja selkää ja katsoin aristiko mistään, mutta kun hetken päästä hauveli nousi ja käveli ja nuuski tien laitoja normaalisti ajattelin, että säästyttiin pelkällä liukastumisella.
            Sitten käännyttiin takapihan pihatielle ja aloin katsoa, että koira astui takajaloilla jotenkin oudon näköisesti ja peräpää oli omituisen alhaalla ja kohta se se sitten suorastaan veti vain takajalkoja mukanaan. Että se näytti pahalta! Komensin sen hetkeksi hankeen lepäämään. Kokeilin jalat uudelleen ja kokeilin refleksit anturoistakin, mutta kyllä se niihin vastasi, ettei ainakaan halvaantumista ollut. Vähän aikaa silittelin ja rauhottelin koiraa siinä pimeässä, otsalampun valossa ja yritin pysyä itse rauhallisena, ettei koira hermostuisi minun hermostumisesta. Sitten pyysin sitä ylös ja kävelemään vähän matkaa. Hyvin nousi ylös ja kun painelin vielä kertaalleen jalan ylhäältä alas ja kokeilin, että liikkuuko ne normaalisti, niin hyvin otti jalat painoa päälle ja koira tepsutteli taas reippaasti takaisin pihamaalle asti nuuskien ja tutkien pihamaan reunoja.
              Vihaan sitä oloa, kun tajuaa, että on täysin yksin koiran kanssa jos jotain oikeasti kävisi. Että koira halvaantuisi, jäisi kitumaan tai loukkaantuisi niin pahoin, että ei pääsisi itse liikkumaan. En ole niin tyhmä ettenkö tajuaisi, että ei meidänkään koira ikuisesti elä ja jossakin vaiheessa se luopuminen on välttämätöntä, mutta en todella toivoisi olevani yksin siinä tilanteessa. Varsinkin kun virallisesti koira ei ole edes minun vaan siskoni. Aivan kuin itselleenkin, toivoisin meidän koirallekin semmoista lähtöä tästä maailmasta, että se saisi olla kotona ja lähtö tulisi vaikka yöllä unessa tai muuten rauhallisesti tutussa ja rauhallisessa ympäristössä. Ajatus siitä, että pitäisi eläinlääkäriä muutenkin pelkäävä koira raahata piikille eläinlääkärin kolkkoihin tiloihin, ei tunnu yhtään hyvältä. Ei ollenkaan.
               Äh.
               Miksi minä nyt tämmöisiä taas rupesin iltasella miettimään, kun muutenkin illalla kaikki asiat tuntuvat suuremmilta ja vaikeammilta kuin muuna aikana. Nytkin koira nukkuu minun paikallani sängyssä ja näkee unia, jahtaa kai minua unissaan... Niin ihana ja suloinen ystävä.
               Pikkuinen rakas.