Citypäivä

En jaksanut nousta silloin kun kello soitti, vaikka tällä kertaa se ei soinutkaan kukonlaulun aikaan tai keskellä pimeimpää aamua. En vain jaksanut ja nautiskelin oikeastaan siitä, ettei ollut ihan pakko noustakaan...
     En ole koskaan ollut mikään shoppailuhirmu. En pidä kaupoissa ravaamisesta ja yritänkin kerätä kaikki tarvittavat ostokset niin, että sitten kun lähden niin hoidan kaikki asiat samalla kertaa. Käyn samalla keikalla kaikki kaupat läpi, missä pitää käydä.
      Hain aamusta postista siskojen synttäripaketin ja jotenkin itseänikin huvitti koko aamutohina. Viereinen autoileva mies parkkipaikan kulmalla antoi minulle loput parkkiajastaan, kun ojensi lähteissään parkkilapun minulle. Siinä oli juuri se parikymmentäminuuttia, joka minulla postissa menisi. Olin todella kiitollinen, sillä laskeskelin juuri vähän ennen autossa kolikkovarastoja - tai siis niitä olemattomia sellaisia.
      Ritarillisuus ei ole kuollut!
      Minulla oli tänään kampaajakin, että saan edes jonkinmoiseen kuosiin tämän kuontalon ennen kuin menen siskonpojan 3-vuotispäiville sunnuntaina. Oma kampaajani Anna on kyllä taikuri. Hetkessä se loi minun hiuksistani (jotka näyttivät lähestulkoon siltä, että kaikki sukupuuttoon kuolleet lajit löytyivät minun hiusteni seasta!) kauniin pään! ♥ Siinä kun istuin ja ihastelin, niin ajattelin, että pitänee neuloa kauniit sukat Annalle ihan vaan vaikka kiitokseksi siitä, että piristää minua joka kerta luomuksillaan.
     Kampaaja virahti, kun pääsin vähän myöhässä operoitavaksi, joten sovittu kaakaohetki Miehenmörrikän kanssakin vähän myöhästyi. Juotiin kupit aivan taivaallista kaakaota (mistä ihmeestä ne sen oikein tekee...!?) ja lohipiirakkaa, jota syödessä pohdiskelin, että pitäisi kaivaa jostain joku kiva syyspiirakan ohje.. Suolainen piirakka sopisi syysiltoihin vaikka pieneksi herkkupalaksi tai iltapäivän välipalaksi.
      Hmmm...

Yammyy!

Joillakin ihmisillä pesukone syö sukkia, mutta minun torppani syö pipoja. Minun juoksupiponi on nimittäin kadonnut kuin tuhka tuuleen, vaikka pidänkin yleensä juoksunutut hyvinkin erillään muista vaatteista. Niin vain on kadonnut. Tänään piti ostaa uusi... Tällä kertaa ostin semmoisen, joka menee vähän paremmin korville, kun nuo pipot joiden kanssa olen juossut jättää korvat paljaaksi ja sitten tuuli ulisee kuin tyhjässä siilossa! Hypistelin kyllä juoksuvaatteita, mutta sovitushommaan pitää varata sitten jo enemmän aikaa ja inspistä - niin ja rahaa!

Miehellä oli tänään fysioterapeutin käynti, missä oli käännelty ja väännelty kättä jälleen vähän enemmän. Oli annettu ohjeet seuraaville kolmelle viikolle. Minun mielestäni olisi voinut omatoimisen treenin lisäksi olla vaikka pari kertaa viikossa tai vaikka vain kerrankin viikossa ohjattu fyssaritunti, missä olisi katsottu, että liikerata pysyy siellä missä pitää ja homma menee muutenkin oikein. Nyt se on lähinnä sitten omaa harjoittelua päivittäin.
     Puhuttiin tänään taas siitäkin, että jouten olo tai pitkä sairasloma alkaa turhauttaa. Yritin sanoa, että nyt vaan pitäisi ottaa se asenne, että yrittäisi nauttia myös siitä, että saa täysin keskittyä toipumiseen ilman mitään muuta säätöä ympärillä. Sitä vartenhan sairaslomaa annetaan, että ihmisen saisi parantua rauhassa ja stressaamatta työstä toipumisensa kanssa. Minulle tekemättömyys tai jouten olo ei ole koskaan ollut ongelma, osaan olla tekemättä mitään eikä se ahdista eikä tuota hankaluutta. Löydän laiskottelusta virkistävän puolen ja rauhoittumisen ja lepäämisen ohella.
       Ollaan tässä asiassa Miehen kanssa ihan erilaisia.
        Nautin siitä, jos saan olla tekemättä mitään ja otan välillä semmoisen laiskan ajan silloinkin, vaikka pitäisi tehdä jotain. Nautin siitä, että voin lojua illan sohvalla ihan vaan oman itseni kanssa tekemättä mitään tai tuijottamalla tulta tai kirjaa lukien. En kaipaa mitään jatkuvaa tekemistä tai actionia ympärilleni. Nautin kotona olemisesta ja minusta se on paras paikka missä voi ylipäänsä olla! En kaipaa muualle...
       Mies puolestaan hyppii seinille, kun joutuu olemaan kotona kätensä takia. Olen sanonut, että päivään voi keksiä rutiinit ilman työtäkin, mutta ei sitä kukaan isolle ihmiselle tule rutiineja laittamaan valmiina päivän tunneille. Se omalle itselle sopiva päivärytmi on kokeiltava itse! Ja pidettävä siitä kiinni.
        Minun päivissä on melko sama rytmi joka päivä. Se jäsentää minun päivääni ja tekee siitä mielekkään ja nautin silloin enemmän myös silloin kun nappaan jonkun tunnin ihan vaan itselleni ♥

 Olen joskus sanonut, että pidän yllätyspaketeista ♥
        Siskot ottivat tämän tällä kertaa hyvinkin tosissaan ja ostivat lahjan, josta eivät itsekään tienneet mitä se sisälsi. Jonkinmoisen yllätyspussin! Sieltä paljastui värityskirja, käsipeili ja vettä hylkivä pöytäliina (ihan varmasti osuva tämmöiselle vesipedolle..)...ainut osuus lahjasta, jonka siskot tiesivät oli kirjakaupan lahjakortti ♥ JEE. Meidän perheessä kulkee edelleen pienenä vitsinä minun heittoni 'kuudesta pienestä yllätyksestä', jonka joskus sanoin, kun kysyttiin lahjatoiveita. Ylläripylläri-lahjat ovat ihan parhaita, vaikka minulle on helppo ostaa muutenkin lahjuksia. Olen kuulemma ennalta-arvattava ... ♥
         Iltasella sytytin tuikut ja löhösin tyynymeren kanssa sohvalla kynttilän hämyisessä valossa. Miehenmurrikan kanssa puhuttiin puhelimessa, mutta vähän se meni semmoiseksi jähinäksi taas... Enkä olisi jaksanut mitenkään tänä iltana mitään nahistelua, kun muuten ilta oli niin mukava rankan citypäivän jälkeen.
         Välillä vaan tuntuu, että näinä kuukausina olen ollut sivuosan esittäjänä tässä meidän suhteessa, kun meidän elämä on pyörinyt Miehen ympärillä.. Alkukesästä piti vakuutella, että Miehen ajatuksista huolimatta, olen sitoutunut meidän - ja vain meidän - suhteeseen eikä tähän väliin mahdu muita. Ja nyt on asiat pyörineet Miehen käden kuntoutuksen ympärillä. Meillä on ihana suhde, avoin, hellä ja rakastava, ja rakastan sitä, että Miehenmöllykkä jakaa minun kanssani ajatuksia ja tuntemuksia ja tällä hetkellä käden kuntoutuksesta syntyvää turhautumista, mutta toisinaan olisi mukava, että oltaisiin tässä suhteessa ihan vaan me kaksi. Ilman niitä ns. lisäosia hullujen ajatuksien tai kipeiden käsien muodossa...

P.S. Mies sanoi iltasella kun puhuttiin, että Muksulle oli kai tullut nivustyrä, kun oli kaatunut pyörällä vähän aikaa sitten... Käyvät huomenna näyttämässä niin tietävät sitten mitä sanovat lääkärissä... 
       Minulla on arvet molemmilla puolilla muistoina omista tyräleikkauksista. Leikkaus oli iisi juttu, en muista, että siitä olisi kiputraumaa tai pelkotraumaa jäänyt, mutta sairaalassa olo oli minulle ihan sietämätöntä! Olin jotain 6v. ja minua piti varmaan nesteyttää jo sen itkun takia, mitä itkin heti kun äiti tuli minua sairaalaan katsomaan eikä luvannut viedä kotiin ilman lääkärin lupaa... Voih.
        Ja sitten vielä ihmettelen miksi saan edelleen karkaamis-ajatuksia kun näen valkoiseen takkiin puettuja lääkäreitä...Nyt vain alan olemaan jo siinä iässä, ettei karkaaminen ole enää muuta kuin hölmön näköistä ja turhaa!