En tiedä johtuuko se siitä, että elämä on tänä vuonna vihdoin asettunut uomiinsa ja on hyvä mieli oikeastaan kaikesta. Ehkä vakituinen työ olisi kruunannut tämän vuoden, mutta alan olemaan senkin asian kanssa aika sujut.
Ystäväni laittoi viestiä, kysyi kuulumisia ja kertoi omasta sairaslomastaan ja siinä samalla sitten kerroin, että työkuvioni eivät menneet ihan niin kuin olin toivonut. Hän kirjoitti takaisin, että ei kannata luovuttaa, elämällä on tapana heittää eteen jotain muuta kiinnostavaa, kun yksi ovi sulkeutuu. Jotenkin ystäväni viesti vahvisti vain sitä tunnetta mikä minulla on ollut jo vähän aikaa: aika avata ikkunoita ja ovia vähän muuallekin. Muutama päivä sitten sanoin Miehenmurullekin, että ensi kesänä keskityn enemmän omaan pihaan ja jätän työn (jos semmoisen vielä ensi kesäksi saan...) työksi. Oma piha on ollut hunningolla melkein 10 vuotta ihan vaan siitä syystä, kun olen yrittänyt repiä itsestäni epäinhimillisen paljon työpaikan eteen. Olen tehnyt siellä selkänahka vereslihalla töitä, että saisin sen paikan ja arvostuksen, jonka ansaitsisin. Ja nyt kun se ovi suljettiin nenän edestä, on suurin hohto työmaan touhuun hävinnyt, ja into ja tekemisen ilo siirtynyt omiin nurkkiin. Pihamaahan, kasvimaahan ♥
Ja olen tästä tunteesta erityisen iloinen ja onnellinen!
Miehenmussukka vietti täällä maaseudun rauhassa kahdeksan päivää yhtä kyytiä ja naureskeltiin eilen illalla, että ei taidettu riidellä kertaakaan. Ehkä pientä nahinaa minun puoleltani oli jossakin vaiheessa nälän tai muun asian kanssa, mutta sellaista kunnon toraa ei saatu aikaiseksi. En voi ottaa kunniaa siitä, vaan rauhallisuus ja sellainen 'askeleen otto taaksepäin' tulenaroissa tilanteissa on kyllä kokonaan Miehenmurun ansiota. Tai no, taisihan se sanoa, että minusta huomaa sen hyvin, jos pitää pysyä hiljaa tai kauempana, että kai se siltä osin on minunkin ansiota ♥
Juoksulenkkejä ja pieniä "omia hetkiä" lukuunottamatta oltiin koko ajan yhdessä. Puhuttiin paljon ja oltiin lähellä. Kai sitä kummallakin on vähän semmoista hellyysvajetta. Minä olen ollut niin kauan yksin ja Miehenmurulla on taas vähän muunlaista parisuhdehistoriaa takana, että kai me nyt osaamme sitten nauttia kaikesta tästä hyvästä ja lämpöisestä, jota meidän välillä on.
Nämä tällaiset viikot tekevät minulle hyvää - monessakin mielessä. Opin sujauttamaan toisen ihmisen omaan arkeeni (mikä on minulle edelleen vähän vaikeaa...) ja saan harjoitella yhdessä elämistä pieninä annoksina. Minusta ei olisi siihen, että tapaamisen jälkeen olisin jo viikon jälkeen asumassa jonkun kanssa yhdessä. Tämmöinen erakko tarvitsee juuri tämmöistä pikku hiljaa tapahtuvaa tottumista toisen läsnäoloon ja siihen, että omassa arjessa ei koko maailma pyörikään enää sen oman navan ympärillä tai että kaikkia hommia ei tehdäkään pelkästään niin kuin minä sanon.
Minä olen kuitenkin meistä se, joka kaipaa omaa aikaa enemmän.
Miehenmuru tykkää touhuta yhdessä ja tehdä ja olla lähellä. Minä kaipaan sitten välillä sitä, että saan olla oman nahkani kanssa ihan kahdestaan. Tehdä ihan vaan omia juttuja. Semmoinen minä vain olen. Olen aina ollut. Lapsesta asti olen kaivannut kamalasti omaa tilaa ja yksinoloa. Sitä tunnetta on vaikea selittää, mutta onneksi Miehenmörrikkäni on sitä laatua, että ei sille tarvitse kamalasti mitään selitellä. Se ymmärtää minua ja varmasti ymmärtäisi vaikka olisin näinäkin kahdeksana päivänä viettänyt enemmän ns. omaa aikaa kirjoitellen ym. toimieni kanssa, mutta minusta tuntui pahalta hypätä kirjan tai blogin pariin, kun toinen oli läsnä. Tuntui siltä, etten arvostaisi yhteistä aikaa jos tekisin omiani, vaikka totuus on se, että olen parempi ihminen ja parempi puoliso, jos saan hengähtää välillä omien puuhieni parissa.
Ja ehkä se ajan kanssa vähän tasoittuukin, yhteiselo. Että molemmilla on sitten välillä omiakin puuhia niiden yhteisten töiden rinnalla. Mutta kyllä talo vähän hiljaiselta tuntuu nyt, kun täällä tepastelee yksikseen. Ja ikäväkin on ♥ Huomasin jälleen kerran, että kyllä sen todellakin huomaa, kun rinnalla on se oikea ihminen. Hyvä olo on niin kokonaisvaltaista, että ihan hehkuu ja helottaa ♥
 |
| Mussukka antoi minulle jääkukkia kuvan kautta ♥ Ihania ♥ |
Eilen kävin juoksemassa ja käytin hyväkseni Miehenmurua ja hänen autoaan. Sovittiin nimittäin että juoksisin naapurikylälle päin ja Mies tulisi sitten jonkun ajan päästä nappaamaan minut kyytiin. Vihaan nimittäin sitä, että jossain vaiheessa pitäisi kääntyä ympäri ja juosta tylsästi samoja reittejä takaisin. Oli mukava vaihteeksi juosta tuntemattomampaa tietä! Liukkaita olivat tiet täällä päin eikä hiekkaa näkynyt missään! Piti jalalle etsiä pitävää maata, että sai askeleelle pitoa. Olin itselleni tehnyt tavoitteen ja siihen kun pääsin, aloin odotella auton valoja saapuvaksi. 9km tuli juoksua ja vähän jäi harmittamaan se yksi kilsa, mutta siinä vaiheessa kun Miehenmussukka tuli autolla viereen, olin vain iloinen, että rakas naama näkyi kuskin paikalla. Olin täysin valmis saunaan!
 |
| Miehenmurun näkemys talvipäivästä kameranlinssin läpi ♥ |
Mutta kaunis se on!
Ihana ♥
Pitäisi saada ulkosaunakin siivottua jouluksi. Vähän lämmitettyä seiniä ja siivottua muutenkin juhlakuntoon, että saisi joulusaunotella sitten kunnolla puhtaissa ympyröissä. Sinne pitäisi saada vähän havuja kynnykselle ja sisällä pitäisi saada edes imuroitua tai lakaistua paikkoja ettei ihan syksy kunnossa olisi.
Torpassakin ajattelin vaihtaa vähän mattoja, mutta katsotaan nyt tuleeko siitä hommasta mitään vai luovutanko. Uuden vuoden jälkeen olen kuitenkin jo raivaamassa joka paikkaan tilaa keväälle! Tiedän sen, sillä niin se menee joka vuosi!
Ja porkkanalaatikkokin olisi vielä tekemättä. Se pitäisi kyllä saada tehtyä tällä viikolla ettei jäisi jouluviikolle enää semmoista. Niin, ja tietysti lahjat pitäisi saada paketteihin myös ♥ Ihanaa puuhaa sekin! Ensimmäisen lahjan saan kääriä pakettiin jo huomenna, kun laitan kampaajalleni käärön valmiiksi. Varasin ajan keskiviikolle ja ojentelen paketin sitten. Toivottavasti Anna pitää tumpuista yhtä paljon kuin minä ♥ Harkitsen vakavasti, että kokeilen huovutusta vaikka vielä tänä talvena!
Eikö olekin ihanat ♥
Lueskelin lehdestä, olikohan eilen, että Hilja Valtosen syntymästä on ensi vuonna 120 vuotta. Ajattelin, että voisinkin viettää ensi vuonna Valtoska vuotta ja lukea Valtosen romaaneja aina muiden kirjojen ohella uudemman kerran. Olen nimittäin onnistunut haalimaan kaikki Valtosen kirjat (ainakin luulisin niin) omaan hyllyyni. Ihastuin nimittäin muutama kesä sitten Hilja Valtosen kirjoihin ja rämmin kaikki divaarit läpi kun etsiskelin kokoelmiini puuttuvia kappaleita.Ja ehkä Valtosen juhlavuoden innoittamana olen todella harkinnut, että elvyttäisin oman kirjoittamisenikin uuteen elämään ♥ Kaipaan sitä todella ja haluaisin saada taas päässä pyörivät tarinat eläviksi paperille!
Tänään puolestaan oli lehdessä esitelty Juniori Finlandia voittajan Juuli Niemen teos Et kävele yksin (WSOY) ja tulin ajatelleeksi, että oikeastaan tärkeimmät kirjat ovat lasten ja nuortenkirjat. Siellähän se innostus lukemiseen rakennetaan. Toki voihan olla, että joku innostuu lukemisesta vähän kypsemmällä iälläkin, mutta varma pohja lukuinnolle ja kirjarakkaudelle rakennetaan lapsena ja teininä. Ainakin meidän äiti ja isä varmistivat meihin takertuvan kirjarakkauden jokailtaisilla iltasaduilla ja luettiin vaikka samaa kirjaa kymmenen vuotta joka ilta, mutta luettiin kuitenkin. Nyt jokainen meistä lapsista lukee, enemmän tai vähemmän, mutta lukee!
Nuortenkirjan kirjoittaminen olisi vielä aika haasteellista, sillä jotenkin tuntuu, että oma nuoruus oli NIIN erilaista kuin nykyään. Osaisiko sitä hypätä nykynuoren ajatusmaailmaan ja kirjoittaa semmoinen kirja, joka olisi nykynuoresta uskottava ja lohduttava ja voimaa antava. Vai riittäisikö että se olisi vain jotakin noista?
Joka tapauksessa minulla on ikävä omaa kirjoittamistani ja aion parantaa tapani sen suhteen ensi vuonna. Pitäisiköhän se olla ihan uudenvuodenlupaus?
JUOKSUPÄIVÄKIRJA
sunnuntai 11.12. 2016
285. juoksupäivä (103 vko täynnä)
- 1804.2 km
- 9km naapurikylän teitä (55min)
- alku meni hyvin, vaikka vatsassa oli ihan liikaa ruokaa. Keskivaiheilla ajattelin, että eihän minulla riitä kunto mihinkään, mutta sen yli kun pääsi, niin juoksu rupesi kulkemaan.
- ryhti pysyi hyvin eikä oikeastaan edes väsyessä läsähtänyt vaan pysyi hyvin pystyssä ja suorana
- hengitys rauhoittui 5km jälkeen ja vain ylämäissä vähän sai hengitellä nopeampaa
- askel pysyi lyhyenä tai sopivana, vaikka tie oli vähän liukas enkä saanut ihan kaikkia powereita talteen askeleesta
- tuntui äärettömän hyvältä juosta vaikka yhtä hyvältä tuntui sekin, kun Mies tuli hakemaan ♥
- -10, pilvinen ja vähän tuulinen ilta, suhteellisen hyvä juosta, vaikka hengitykselle ehkä vähän kylmä
- mahtava olo juoksun jälkeen noin juoksullisesti, mutta mahassa möngersi koko illan ja yön ruoka ja sen heiluminen juostessa...
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti