Olin lukenut kirjan loppuun, joten sain syyttää itseäni siitä, että väsytti. Oli pimeä joulukuinen aamu ja minä puuhastelin hipsutellen tuvassa. Vanhemman polven puolelta kuului unen äänettömyyttä. Keräsin kamppeet ja lähdin ajamaan keskelle hämärää pimeyttä.
Oltiin Erjan kanssa oltu vähän omapäisiä ja tultu tuntia aikaisemmin kuin mitä pomo oli sanonut. Eipä pomo meidän niskuroinnista pahaa tykännyt, kun sai kaksi haukottelevaa apuria aamun tarkistuksiin. Erjan kanssa on aina hyvä tehdä töitä, ei tarvitse miettiä mitään ylimääräistä, kun voi luottaa toiseen 110 %:sti. Päivässä riitti hulinaa ja vilinää, mutta parempi se minusta on niin päin, kuin että pitäisi kamalasti seuraavia hautajaisia odotella ja aika menisi madellen.
Seuraavanlainen dialogi käytiin erään vanhan rovastin kanssa siunauksen päätyttyä, kun autoin häneltä alban pois ja oman takin päälle:
rovasti: Sinä se jaksat minulle hymyillä.
minä: Hyvällä minä hymyilen.
rovasti: Mukavaahan se on, että minulla on elämässäni vielä naisia, jotka minulle hymyilevät.
Toisaalta tuli hyvä mieli, että sain vanhan rovastin kasvoille poikamaisen virnistyksen, mutta toisaalta sisuksissa ailahteli säälintapainen... Toivottavasti minä en ollut ainut nainen, jolta rovasti-parka sai hymyjä tänä jouluna..
Hautajaiset joulun alla ovat vielä masentavampia kuin hautajaiset muuna aikana. Joulun ilo ja hautajaisten suru kolahtelevat vastakkain niin rajusti. En tiedä väsyttikö päivän huiske ja hulina vai itse asiassa tuo tunteiden kontrasti minut, mutta työpäivän jälkeen ryömin hetkeksi viltin alle nukkumaan ennen kuin perunat kiehuivat ja oli ruuan aika.
Iltasella neuloin Miehenmurrikan sukkaa ja oli ikävä ♥
Väsy vei minut peiton alle aikaisemmin kuin normaalisti ja uni nappasi kiinni heti kun sammutin lukuvalon ja laitoin kirjan yöpöydälle.
Viikko jouluun ♥
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti