Syksyn tuntua tupahan... ♥

Heräsin sateen rapinaan aamusta. Olen lukenut, että kun ihminen saa herätä ilman kellon soittoa, hän nukkuu juuri sen mitä tarvitsee. Minun unen tarpeeni loppui tänä aamuna puoli kymmenen. Nousin ylös ja tuntui hyvältä aloittaa päivä rauhan ja hiljaisuuden vallitessa. Äiti ja isä tekivät heti aamusta eilisiltana kesken jäänyttä ristikkoa, jonka kesken jättäminen oli vaivannut varsinkin äitiä kovasti.
       Otin aamupalaa ja katselin kun sade hakkasi ikkunoihin pisaroita ja rummutteli ikkunapeltiin. Sade on ihanaa silloin, kun saa istua sisällä villasukat polvissa ja vain katsoa harmaata verhoa itsensä ja maailman välillä ♥
        En aikonut kuitenkaan heittää sadepäivää täysin hukkaan vaan aloitin siivoamaan kesää ulos ja syksyä sisään. Aloitin omasta kammarista. Otin kesäverhot pois, pesin ikkunat, vaihdoin verhot ja päiväpeitteen ja imuroin ja pesin lattiat.

Tunnelma muuttui pehmeäksi, pimeäksi ja rauhallisemmaksi. Olen nautiskellut koko illan hämärästä huoneesta ja ainakin se vaikutus tummemmilla sävyillä on, että rauhoitun nyt kammarissa nopeammin. Väsyttää ja nukuttaa jo pelkästään hämärässä oleminen. Tätähän tämä syksy on, rauhoittumista ja hämärää.
       Kahvin jälkeen ajoin vanhan polven ulos tuvasta, kun aloin siivoamaan tupaa ja kuistia. Äidillä olikn puolukoiden putsausta ja isän ajoin ihan vaan muuten pois jaloista. Uunistakin vetelin hiilet hellan puolelle ja nyt iltasella oli mukava tepastella torpassa kun lämpömittari näytti melkein + 30 astetta.
        Ainakin lämmityksen tämän talon naiset osaavat!
         Imuroin ja pesin lattiat ja kuistiakin vähän siivosin karummaksi kesän väreistä ja tavaroista. Pitäisi vielä katsoa, jos löytyisi kuistille jotkut muut verhot tai sitten viimeistään jouluksi vaihtaa ne jouluisemmiksi...

 Huomasin taas miten kovasti nautin siivoamisesta, vaikka eihän se aina semmoista puuhaa ole, että siihen jaksaisi tarttua. Sitten kun siihen ryhtyy ja saa aikaiseksi jotain, huomaa, että siivotessa ei tee puhdasta ainoastaan talosta ja nurkista vaan siivotessa siivoaa myös omaa sieluaan. Minä ainakin. Tuntuu, että silloin kun oikein on stressin murusia sielun lattioilla niin kunnon kuuraamisen jälkeen olo on kevyempi. Niin tänäänkin!
       Hemmottelin itseäni tyynyvuoren keskellä sohvan kulmassa Cinderella Man-elokuvalla ♥
       Ihana ja niiiiiin hyvä sadepäivän leffa. Saa vähän itkeä ja liikuttua ja saa uutta uskoa tulevaan. Eikä Russell Crowekaan ihan kamala ole...

Koko päivän se satoi, mutta lähdin iltasella silti juoksulenkille. Ainakin ilma oli hapekasta eikä voinut sanoa kuivaksi. Lenkki meni hyvin. Muutaman kerran kävelin taas pienen matkan ja yritin löytää pakarani.
      Hassua, ne ovat niin isot lihakset, että niitä ei voi olla huomaamatta (joko hyvässä tai huonossa) mutta silti minun kroppani ei tajua, että jalat eivät lopu takareisiin vaan niiden yläpuolellakin pitäisi olla elämää. Oli varmaan huvittavan näköistä, kun yritin aktivoida pakaralihaksiani kesken juoksun tökkimällä, pysähtymällä+jännittämällä ja läpsimällä... Luulen, että onnistuin edes hetkellisesti löytämään juoksuaskeleisiin pakaroista tulevaa voimaa, mutta kyllä niiden käyttöä pitää nyt oikeasti harjoitella. Ehkä vähän sitä lihaksen löytymistä kuvaa se, että väsähdin tietyissä juoksupätkissä enemmän kuin toisissa eli isot lihakset kuluttivatkin enemmän energiaa. Aktivointia vaan lisää!
      Olin lämmittänyt illaksi ulkosaunan ja istuin lauteilla keskellä sateen ropinaa ja olin onnellinen ♥ Vaikka se tunne on tämmöisne kesän jälkeen epätodennäköinen, niin huomaan, että olen pystynyt jollain tavalla sysäämään työn pelkäksi työksi, vain osaksi elämääni, ja nostamaan elämästäni niitä parempia, tärkeämpiä ja ihanampia asioita esiin. Ne asiat tekevät onnelliseksi ja rauhalliseksi ja luottavaiseksi.
       Tänään saunassa olin kiitollinen niistä asioista, jotka ovat hyvin ja jotka tekevät minut onnelliseksi. Miehenmurrikka etupäässä ♥ Iltasella oli niin ikävä sitä "kainalo-aikaa" kun saa nojailla toisen lämmintä kylkeä vasten ja puhella jonninjoutavia tai olla hiljaa, katsoa leffaa tai vain olla. Kuulin eilen todella surullisia uutisia ystäväni perheestä ja se sai minut ajattelemaan oikeasti sitä, että elämässä pitää olla kiitollinen jokaisesta hetkestä jonka saa rakkaiden kanssa viettää. Nauttia elämästä, murehtia vähemmän ja jakaa iloa ympäriinsä. Joskus se suru kuitenkin tavoittaa ja nappaa kiinni. Se on kuitenkin helpompi kestää, kun tietää, että on ihmisiä ympärillä, joihin voi tukeutua ja joiden kanssa löytyy lohtu ja selviytyminen.
       Onnellista viikonloppua ♥

JUOKSUPÄIVÄKIRJA
383. juoksupäivä (139 vkoa täynnä)
- 2370.8 km
- 5km minikylälenkki (26 min)
- lenkki sujui hyvin ja nyt jo juoksin melkein koko matkan ilman, että jalat suurempia protestoivat
- tuntuu hyvältä, että jalat hyväksyivät Foot Balance pohjalliset kuitenkin, sillä minua jäi vähän häiritsemään se, että jalkojen asento ei ole täysin kohdallaan ja että askellan väärin, joka tekee linjaukseen vääryyksiä
- pakaroiden aktivointiharjoituksia tein sekä ennen lenkkiä, lenkin aikana että lenkin jälkeen. Pientä harjoittelua vaatii, mutta hetkellisesti kyllä onnistuin kai lenkin aikana juoksemaan pakaravoittoisestikin
- hengitys sujui hyvin ja oikeastaan hengityksestä päättelin aina milloin käytän pakaraa ja milloin se lojuu laiskana
- ryhti kesti, mutta keskivartalon lihakset auttaisivat paljon juoksuasennon pitämisessä ja sen helppoudessa
- askellus oli jo parempaa, vaikka oikea sääri vähän kipeäksi tulikin tai se taisi jo olla
- +10 sateinen keli, mutta ei kamalan kylmä