Uusien voimien synty...

Tänään oli jotenkin haikea fiilis.
        Ei koko aikaa, mutta tarpeeksi että huomasin sen.
       Alkaa näyttää siltä, että tämä todellakin on viimeinen kesä hautausmaan puutarhurina ja näissä ympyröissä, tässä työpaikassa. Jotenkin epätietoisuus tulevaisuudesta on ollut asia, joka on pyörinyt päässä aika tavalla tehden omia solmujaan, mutta nyt kun päätös tulevaisuuden suunnan muutoksesta alkaa olla melko varma, tuntuu jotenkin haikealta ja vaikealtakin.
         Olen pitänyt, rakastanut jopa, tätä työtä, mitä teen, mutta rehellisesti sanottuna lähivuodet ovat vieneet siitä jotakin perustavanlaatuista pois ja se on muuttanut olomuotoaan mielessäni. Se on edelleen työ, josta pidän, mutta ei enää samalla tavalla kuin ennen. Siitä on kadonnut se ilo ja tekemisen meininki, joka sytytti samalla tavalla liekkeihin kuin mitä oma piha nykyään tekee. Riemu siististä pihamaasta lämmittää syvimpiä sielun ytimiä myöten ja ennen, joskus kauan sitten, työni teki samanmoisen tunteen.
         Ei enää.
         Huomaan olevani erinomainen työssäni. Osaan, kykenen ja pystyn tekemään asioita, joita suurin osa työntekijöistä ei pysty. Ehkä juuri se on tehnyt minusta niin vihaisen sen suhteen, että minua on vedetty höplästä näin monta vuotta, vaikka olisin ollut enemmän kuin mikään työnantaja voisi työntekijältään toivoa. Olen ollut ainoastaan vääränlainen, liikaa kaikkea. En ole ikinä kuulunut porukkaan eikä minusta koskaan tule sen porukan osasta.
         Tänään haikeus kuitenkin tuli oman tiimin takia. Annin ja Aikun. Kaksi ihmistä, jonka kanssa minulla on ollut helppo olla esimiehenä, työkollegana ja ystävänä. Paras tiimi, mitä toivoa voi! Tämän kesän jälkeen kaikki muuttuu, ei enää semmoisia hervottomia naurukohtauksia kuin tänään eikä koskaan sitä hiljaista yhteisymmärrystä, joka tulee vain vuosien yhteistyön tuloksena. Voisi melkein parkua jo nyt, vaikka kesää ja hommia on vielä jäljellä yli kuukausi...
          Muutos on hyvästä, sanotaan, mutta tietyt asiat muutoksissa tekevät kipeämpää kuin toiset.

Räystään alle lautaa.

 Oli lämmin päivä, ei helteinen, mutta lämmin ja poutainen. Se on jo jotain, kun vertaa tähän kuluneen kesän keskimääräisiin keleihin. Saatiin töissä käytäviä siistiksi ja hommat siihen malliin, että huomenna ajetaan nurmi lyhyeksi.
         Kotona odotti sama homma. Nurmi oli kasvanut lämmön ja sateiden vaikutuksesta, mutta ajattelin ajaa sen hyvän sään aikana, nyt kun se ei ole vielä kamalan pitkää ja tuuheaa. Oikeastaan tämmöisen päivän jälkeen oli ihan hyväkin päästä istumaan kolmeksi tunniksi koneen selkään ja ajatella omiaan ja laulaa radiosta tulevien biisien tahtiin niin kovaan kun palkeista irtosi. Täydellistä omaa aikaa, jota kukaan ei keskeytä. Kukaan ei tule sanomaan mitään, vaatimaan mitään, kysymään mitään.
          Äiti ja isä ahkeroivat tänään kuistin räystään alla. Isällä on ollut projektina räystäiden alle tulevan laudoituksen teko, mutta vähän vaiheessa se on ollut, kun räystäistä on tullut vettä melkein koko kesän, joten niiden alle ei ole päässyt. Tänään tekivät kuistin reunat valmiiksi ja komeat niistä tulivatkin. Äiti sanoi, että pelkäsi koko ajan isän omia telineitä, joiden päälle piti kavuta, mutta niinhän tuo onnistui, vaikka telineet eivät kaikkia turvamääräyksiä täyttäneetkään.

Kun suoraan töistä pomppaa ensin ruokapöytään ja ruokapöydästä leikkurin selkään, ei omaa iltaa oikein jää. Ruohonleikkuun jälkeen kävin rentoutumassa uimarannalla, järven aalloissa. Sen verran aallokkoa oli, että aallot murjoivat rantaan kaislamujua. Oli vähän rojuista. Vesi ei paljoa ollut lämmennyt lämpöisistä päivistä huolimatta, mutta uin kuitenkin sen verran, että kroppa rentoutui ja antoi vähän periksi päivän jännityksiin ja kireyksiin. Tuntui hyvältä ♥
        Tänä aamuna nimittäin en meinannut päästä sängystä ylös kun väsytti niin mahdottomasti... Jalat ovat vielä vähän kipeät ja viikon hommat painaa muualla kropassa, joten kun pääsin tänään saunaan ja ylälauteelle istumaan ajattelin, että jäisin sinne ikiajoiksi.
        En jäänyt.
        Tuli nälkä.
        Miehenmurrikan kanssa puhuttiin puhelimessa runsaat puolisen tuntia. Minä olisin vain kuunnellut Miehenmurun hengitystä, kun väsy painoi jutut lyhyiksi, mutta Miehenmurri "päästi" minut iltatoimiin ja puhelu loppui vähän lyhyeen. Luurin toinen pää ei tunne oloaan hyväksi hiljaisina hetkinä puhelimessa, kun taas minulle ne eivät ole ongelma, välillä on ihan mukavaakin vain kuunnella toista.. Ihan kuin toinen olisi lähempänä kuin puhuessaan ♥

Kävelin iltasella vielä pihamaalla ja kuvasin jälleen lyhyttä nurmikenttää, omaa pihamaatani, kukkia, taloa, rakennuksia, tuttuja kulmia ja hyvä olo oikein virtasi suonistoon ♥ Miten paljon työtä tämä paikka vaatii, miten paljon väsyttävää puurtamista ja ahertamista, hikeä, kyyneliä sekä ilosta että väsymyksestä, mutta miten onnelliseksi se kaikki ja tämä paikka minut tekee ♥♥
         Jokainen ihminen tarvitsee paikopaikan, turvasataman.
         Tämä paikka on minun ♥

Seisoin pellon reunassa napsimassa kuvia ja kuuntelin töyhtöhyypän hätäistä ujellusta. Kohta ohitse juoksi sen ujelluksen syy: kettu. Kapoinen, nuori kettu valkoisine hännän päineen ja varmasti oli ollut jälleen pienten töyhtöhyyppien kimpussa. Siitä se jolkotteli rivakasti pellon yli metsää eikä huomannut minua ollenkaan, haistoi kyllä varmasti, mutta ei näyttänyt huomaamistaan minulle.
         Luonto on kaikessa julmuudessaan reilu.
         Tapetaan syödäkseen ja tietty systeemi on pelannut ikiajoista asti. On saaliita, saaliseläimiä ja niiden tasapaino säilyy. Ihmismaailmassa riistan ja petojen suhde ei ole kovin tasainen, täällä ei lait päde juuri mitenkään, vaan se voittaa, joka osaa vääntää säännöt sellaisiksi jotka ovat eduksi itselleen. Varsinkin nykymaailma edustaa lähinnä jonkinmoista rottakoetta, missä nälkäiset rotat laitetaan samaan laatikkoon ja katsotaan kuka tajuaa ensimmäiseksi, että lajitovereitakin voi syödä, jos on tarpeeksi nälkä...
          Olen katsonut nyt iltaisin jälleen Raija Orasen Puhtaita Valkeita Lakanoita ja jotenkin kadehdin sen ajan maailmaa, työteon inhimillisyyttä, entisajan elämänmenoa, vaikkakin raskasta, mutta täyttä. En tunne kovinkaan kotoisaksi oloani nykymaailmassa, missä vaan jyrätään heikompi alle, jos se vain jotenkin edistää omaa etua.
          Vähän kuin töyhtöhyypän poikaset ja kettu, paitsi, että tässä meidän maailmassa ei ole sitä töyhtöhyyppä-emoa joka väsymättä puolustaa omiaan.

Jutuista huomaa, että tämä ilta ei ole ihan paras mahdollinen fiilisten puoleen, vaikka olenkin todella tyytyväinen ihanasta illasta, tehdyistä töistä ja hiljaisen lämpöisestä alkuyöstä ♥
         Kesäyö, hiljaisuus, kaipuu ja ikävä sekoittuneena kiitollisuuteen ja onneen ♥
         Tästä tunteesta pitää pitää kiinni ♥

"Metsä olisi hyvin hiljainen, jos vain ne linnut laulaisivat, jotka parhaiten osaisivat."