Loma tulee enemmän kuin tarpeeseen.
Vietän virallisesti kaksi päivää kesälomaa (+viikonloppu) ensimmäistä kertaa 11 vuoteen.
Kirjoitettuna se näyttää vielä pahemmalta kuin pelkkänä ajatuksena.
Pitäisi ajatella itseään enemmän, kun ei sitä ainakaan työmaalla kukaan minun puolestani tee!
Meillä oli tänään likkojen kanssa oikea "terapiapäivä". Kaikilla oli sydämellään jotain elämän kiemuroita, joita yritettiin yhdessä ratkaista. Välillä olo oli kamalan riittämätön, kun tuntui ettei saanut sanottua semmoisia viisaita sanoja, joita toinen olisi lohdutuksekseen tarvinnut tai en saanut sanottua kannustustani ihan niin kuin olisin halunnut. Olen kuitenkin älyttömän ylpeä meidän kolmen tiimistä, joka hitsautuu joka päivä yhä tiukemmin yhteen. Jotenkin tulee haikea ja vähän surullinen olo siitä, että tämä on viimeinen kesä tällä porukalla ja näitä töitä. Joka tapauksessa ensi kesänä puhaltaa uudet tuulet.
Sitä se on ollut jo kaksi päivää, mutta olen yrittänyt elää hetkessä ja miettiä, että suuremmassa mittakaavassa viikon kaaos kestää vain sen viikon. Leluja on ympäri huushollia ja sen minä jotenkin ymmärrän, kun talossa hulinoi kaksi alle vyötärönkorkuista ihmisen taimea, mutta sitten nämä pian nelikymppiset taimet ja niiden sotkut - niihin minulla ei riitä ymmärrystä, vaikka siinäkin asiassa olen pitänyt suun kiinni. En tajua sitä, miksi tavarat pitää ripotella pitkin pöytiä, sohvia, tuoleja, lattioita, oikeastaan kaikkea laskupintaa?! Kylppärin pöydälläkin on enemmän muiden kuin minun tavaroita ja joka ikinen kohta tuvan puolelta on täynnä pussia ja kassia!
Tänään otettiin vähän isosiskon kanssa yhteenkin ruokapöydässä, kun se lapsuustraumojen läpikäyminen alkoi jälleen. Kuuntelin vähän aikaa rauhassa, ehkä vähän ärsyyntyneenä, että sisko aina aloittaa samat jutut tietyn ajan jälkeen. Minulta paloi käämipiuhat siinä vaiheessa, kun sisko sanoi saaneensa traumoja siitä, että äiti ja isä syöttivät meitä pienenä eivätkä antaneet meidän sotkea itse sormiruokailulla itseään!? Sanoa paukautin, että kyllä sinä omituisista asioista traumoja saat, luulisi, että nälässä oleminen tai heitteillejättö olisi enemminkn traumojen aihe eikä se, että vanhemmat syöttävät ja pitävät kylläisenä!
Äiti lopetti riidan sanoen, että joka ajassa on omat tapansa.
Suututti. Sisko ei koskaan ajattele toista puolta näistä "traumoista" vaan näkee vain sen oman versionsa sokeana kuin ravihevonen! Ehkä se äidin ja isän paapominen ja ylihuolehtiminen on seurausta siitä, että oman lapsen kuolema aiheutti äidille ja isälle vielä suuremman trauman...
Noh.
Hetken päästä sisko sitten istahti viereen lattialle, kun tein siskonpojalle legoista poliisiautoa ja jutteli ihan normaalisti ja oli kiva. Ehkä se oli salaa vähän ylpeä siitä, että panin hanttiin ja sanoin mielipiteeni kun ennen en ole jaksanut ottaa kantaa tai provosoitunut niistä jutuista.
Siskonpoika oli tyytyväinen, kun näki valmiit tuotokset. Oikein nauratti kun olin jo lenkkiä varten lämmittelemässä, kun nelivuotias askelsi viereen ja kovisteli, että mihin olin purkanut poliisin tuolin poliisin talosta... Olin että "ai minkä?" Poika oli napakkana ja kuulusteli kuin olisin ollut yksi rikollisista, mutta sitten kun pojan napakkuus vähän sai minut hymyilemään niin ei kestänyt siskonpojallakaan naama peruslukemilla ♥ Tuoli löytyi ja kun sitten hetken päästä kysyin, että oliko nyt tuoli-kriisi selvitetty, niin kuulustelijan tuomio oli, että no tottakai!
Lenkki meni vähän nahkeasti ja kintut olivat vähän pökkelöt.
Teki kuitenkin todella hyvää vähän päästä tossujen päälle kun tämä viikko ei ole ollut yhtään ns. normi viikko. Eikä se sellaisena edes jatku, kun lähdetään Miehenmurrikan kanssa lomareissulle neljäksi päiväksi. Jää taas lenkkeilyt vähiin ja sekin ottaa päähän etten pääse nyt juoksurytmiin millään!
Tänään ajattelin erityisesti, miten onnellinen ja kiitollinen olen hyvästä miehestä ja hyvästä parisuhteesta. Miehenmurri kunnioittaa, arvostaa ja rakastaa minua, mielipiteitäni, harrastuksiani, tykkäämisen kohteitani ja minulle tärkeiden asioita. Minun ei tarvitse olla yhtään mitään muuta kuin mitä olen eikä minun tarvitse miettiä, voinko luottaa Miehenmörriin. Voin. Täydellisen oikeasti ♥
Toivon, että olisin samanlainen Miehenmurrille ja että hänen ei tarvitsisi ajatella, että minua varten pitäisi olla muuta kuin on. Sain taas tänään paljon ajattelemista siitä, miten väsyttävää ja raskasta on olla kaikesta vastuussa ihan yksin ilman sitä tukea ja turvaa ympärillä...
Olen ollut aina onnellinen Miehenmörristä ja meistä, mutta tänään tunsin lisäksi vielä suurta kiitollisuutta siitä, että saan elää parisuhteessa missä saan rakkautta ja kunnioitusta ja voin antaa turvallisesti niitä myös takaisin ♥ Mikä onni!
Olen lomalla ♥
Ette arvaa miten hyvältä tämä tuntuu ♥
JUOKSUPÄIVÄKIRJA
360. juoksupäivä (131 vko)
- 2242 km
- 5km suolenkki (28min)
- jalat olivat pökkelöt eikä ollenkaan mitenkään elastinen juoksu, unohdin lämmitella jalkapohjat ja niitä vähän kiristeli keskikohdalla
- hengitys oli suht tasaista ja hyvää ja ryhtikin kohtuullinen, mutta jalat töpsyttelivät tönkköinä
- joko väsymystä tai ihan vaan rutiini, unen ja viikkohurlumhein tuotosta...
- kylmä tuuli ja koko ajan vastainen - merkillistä!
- +15
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti