Nurmea nurmea nurmea ja muutama mölli

Aamuinen valo ja pitkä nurmi...

 Tiedättekö mistä tässä talossa huomaa, että vanhemmat pitävät minun työrääkkiäni liian kovana?
        Kun tulin kotiin, pihamaan alueet oli ajettu työnnettävällä leikkurille ja vain isommat, selvemmät alueet oli jätetty minulle... Niin ja isä trimmasi tienlaitaa juhannusta varten. En oikein tiedä olinko tyytyväinen vai harmistunut. Ruohonleikkuu kun on se MINUN JUTTU, mutta tänään vaaka taisi kallistua tyytyväisyyden puolelle, sillä leikattiin ruohoa töissäkin ja kun istuu leikkurissa ensin 8 tuntia ja sitten kotona 3 tuntia, niin ihan kiva kun kotona ei mennyt viittä tuntia leikkurin selässä.

  Töissä oli sen puoleen hyvä päivä, että koko päivälle oli työtä ja aika kului, mutta oli jälleen semmoinen päivä, että tuntui taas ihan tyhjänpäiväiseltä tehdä yhtään mitään! Kukaan ei arvosta eikä välitä. Enkä tarkoita nyt mitään kehuja tai ihastuneita huudaksuksia, en minä sellaista kaipaa, vaan tavallista kiinnostusta, sitä, että joku edes kyselisi välillä miten meillä menee...
     Oli mukava päästä kotiin, vaikka kotona odottikin viidakko vailla vertaa!
     Naapuritkin toivat mullikat meidän naapuriin. Höppänät möllit pomppivat kuin vasikat niitylle päästyään ja kaipa ne luulivat, että ovat nyt villiintyneitä, kun karkasivat heti kauimpaiseen nurkkaan. Ihan hömppiä!

Äiti istutti pihapatoihin kukkia ja alkaa meidän piha näyttämään ihan kesäpihalta ♥ Taas tänä iltana kun tulin saunasta, ajattelin miten hyvää nämä nurkat minulle tekevät ♥ Pulssi laskee heti ja verenpaineet tuskin tuntuu ja mielessä surisee hyvänolon tunne (tai tänään se surina voi olla myös leikkureiden pörinän jälkimaininkeja...) ♥

 Kävin iltalenkilläkin, vaikka kello näytti melkein puolta yhdeksää ennen kuin ruohonleikkuusta selvisin. Jaloissa tuntui päivän rasitukset, mutta myös se 11 tunnin istuminenkin. Teki hyvää juosta ja päästellä vähän höyryjä, mutta kyllä se vähän veikin... Saunassa nuupahdin täysin, kun vihdoin annoin luvan itselleni rentoutua ja huilaantua. Tarvitsisin nyt "jarrupäiviä", semmoisia päiviä, että saisi olla vaan kotisilla ja nauttia olemisesta ja tekemättömyydestä. Lauantaiksikin tuli työkeikka vaikka olin ajatellut pyhittää sen riippumatolle, mutta jos se olisi lyhyempi päivä...
       Enkä saanut Miehenmurriakaan enää kiinni iltasella.. Olisi tehnyt mieli jutella, kuunnella sen ääntä ja kuulumisia. Sen verran viestiteltiin päivällä, että selkä on edelleen kipeä, mutta oli se sen kanssa päässyt jo liikkeelle... Toivottavasti nyt paranisi niin saisi aloittaa kesäloman kivutta. Minun oma potilas ♥
        Kun on tottunut iltapuheluihin, tuntuu nyt todella kummalliselta... olen ehkä vähän huolissanikin...

Tänään oli taas semmoinen olo, etten tiedä haenko syksyllä sitä meidän työmaan avointa paikkaa.. En löydä itsestäni enää sitä ilon ruusua, joka minulla oli työtäni kohtaa vielä viime kesänä ja välillä olen niin vihainen kaikille asianosaisille, että ne pilasivat minun fiilikseni työmaata ja sen työtä kohtaan! Nautin siitä älyttömästi ja tiesin olevani hyvä. Nyt ensimmäinen ajatus kun ajattelen työtäni on se, että en jaksa enää tehdä itseäni tykö, en todistella mitään kenellekään, mikä pitäisi näkyä sokeallekin enkä jaksa tökkiä itseäni eteenpäin kun ei kerran mikään vedä...
       Tämä voi olla taas tämän illan juttuja (ja tämänkin fiiliksen takia se Miehenmurun puhelu olisi tehnyt hyvääääää....) ja huomenna voin ajatella jo toisin, mutta huolestuttaa jo se, että ylipäänsä näitä ajatuksia tulee... Jos saisin tehdä asiat toisin viisi vuotta sitten, tekisin. Nyt voi olla jo vähän liian myöhäistä uusille työurille, vai onko?
       Nyt tekisi mieli napata Miehenmurrikka kainaloon ja mennä istumaan vastaleikatulle nurmelle ja vain hengitellä Suomen kesäiltaa (Miehenmurrikka syötäisiin kyllä elävältä itikoiden toimesta...) ja pitää toista lähellä ja nauttia siitä ettei tee mitään!
       Tarvitsen kesäloman.
       Sitähän tämä on.

Illanvirkku ♥

P.S. Kävin eilen verikokeessa ja kysyin tänään tuloksia. Lukema hemoglobiinille oli 126 eli ei ihan nolla, mutta alempi kuin viimeksi. Siis minulla ei pysy rauta oikeissa lukemissa ilman rautakuureja. Liekö juoksun takia, menkkojen tai sitten ihan vaan äidin "hyvien" verigeenien ansiota... Tänään piti aloittaa kahden kuukauden kuuri ja sitten taas elokuussa katsotaan.. Huokaus.

JUOKSUPÄIVÄKIRJA
355. juoksupäivä (129 vko)
- 2210.8 km
- 5 km metsätien minilenkki (27min)
- vähän alkumatka meni läpsytellen, en tiedä oliko jalat niin tönköt päivän istumisista vai mistä, mutta kylläpäs oli töksöä menoa. Onneksi mihinkään ei kuitenkaan liiemmin sattunut...
- keuhkot tuntuivat imevän kaikki siitepölyt ja muut höhtyvät ilmasta ja kurkku karheentui, muuten hengitys toimi suht hyvin vaikka vauhti olikin sitä luokkaa että vähän puuskututti
- ryhtiä yritin pitää mahdollisimman hyvin ja vetää vatsamakkarat sisään
- askellus alun läpsytysten jälkeen parani, mutta oikea jalka jäkittää ihmeellisesti, kun vasen ottaa askeleen rennommin. En tajua..
- +15, aurinkoinen ja mukava juoksukeli, nautittava ja hyvää tekevä iltalenkki, vaikkakin rankan päivän jälkeen.
- jes!