Voi, kun voisi sulloa tuota valoa johonkin kassiin ja aukoa kassin suuta aina silloin, kun mieli makaa maassa ja pimeyttä on nurkat tulvillaan. Oli nimittäin aivan ihanaa kävellä tänä iltana koiran kanssa iltalenkkiä, kun aurinko paistoi silmiin.
Alkuillasta tosin ukkosti ja satoikin melko rankasti, mutta näköjään vanha totuus siitä, että sateen jälkeen tulee aina pouta, pitää paikkansa. Toivottavasti poutaa nyt olisi luvassa enemmän kuin pelkät maistiaiset. Nytkin tekisi mieli mennä tuonne pihamaalle seisomaan keskelle niittyä ja nauttia siitä, että ilta-aurinko hehkuu taivaanrannassa ja kasvoille kimpoilee valonpisaroita eikä vesipisaroita!
Tänä aamuna olin taas kai ajatuksissani, kun ajelin töihin pidempää kautta, vaikka tarkoitus oli mennä pikataipaletta. Kello kävi (jälleen) minua vastaan, kun oli mennyt taas aamuilu vähän pitkäksi ja meni aika tarkalle, että ehdin työmaalle ajoissa, kun söhläsin kaupungin puolella vielä tietöiden kanssa.
Oi voi.
Onneksi huomenna on jo perjantai. Tämä viikko on tuntunut loputtoman pitkältä, kun on saanut talsia harmaassa sateessa kaiken aikaa. Pieni varaus on vielä siitä, että minulla on mahdollisesti lauantaina töitä, mutta katsotaan nyt...
Tänään on ollut itku taas herkässä. Kertaakaan en ole itkenyt, mutta monta kertaa on tuntunut siltä, että olisi voinut vollottaa ääneen. Tänäkin iltana olisin halunnut olla erään rakkaan ihmisen kainalossa ja hoitaa sen kesäflunssaa kuumalla teellä ja muilla tropeilla. Halauksia unohtamatta. Kun olisi saanut olla siinä sylissä edes puoli tuntia...
Taidan potea halipulaa, johon ei kuuma tee tepsi.
Onkohan minua mahdotonta rakastaa?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti