Sumuinen sydän

Minulle soittaa kännykkään melko harvoin joku muu kuin puhelinmyyjä tai väärä numero. Viestejä tulee jonkun verran, mutta normaalisti luuri on melko hiljainen. Lisäksi olen vielä aika onneton pitämään sitä mukanani, joten jos joku siihen soittaisikin niin hyvässä lykyssä makaisin nenä nurmessa enkä vastaisi.
              Tänään unohdin kännykän kotiin ja tänään olisin sitä ihan oikeasti tarvinnut, kun unohdin eilen sopia ystävieni kanssa tämän päiväisen tapaamisen virallisen treffauspaikan. Mutta eniten huvitti ja ärsyttikin se tunne, mikä tuli siitä tiedosta, että tajusin puhelimen jääneen pöydän kulmalle enkä ollutkaan viskannut sitä kassiin mukaan. Ajattelin heti, että siihen on tietysti kaikki juuri tänään laittaneet viestiä tai soittaneet ja nyt kaikki ovat suuttuneet ja loukkaantuneet minulle, kun en olekaan niihin vastaillut. Näinhän asia ei tietenkään ole, sillä kuten alussa mainitsin, soitan välillä puhelimeeni itse varmistaakseni, että se toimii... Loppujen lopuksi löydettiin ystävieni kanssa toisemme eikä suurta vahinkoa käynytkään, ainoastaan sain pienen aikahypyn siihen aikaan kun kännyköitä ei ollut ja ihan oikeasti piti löytää toinen ihan vain sovittujen koordinaattien perusteella. En panisi vastaan, että palattaisiin edes osin sellaiseen elämään.. (sanoo pieni vanhus minussa!).

 Ilta meni siis mukavasti ystävien seurassa, mutta mietitty ilta satamassa loppui lyhyeen kuin ukkosmyrsky ajoi meidät kuitenkin läheiseen kahvilaan. Hyvä sielläkin oli jyrinöitä kuunnella, varsinkin kun koko päivän oli ollut auringossa paahtumassa. (Alan pikku hiljaa ymmärtämään paahdettuja kahvipapuja paremmin.) Vaihdeltiin ilot ja surut puolin ja toisin ja lopuksi luvattiin, ettei pidetä näin pitkää väliä tapaamisissa, vaikka heti tavatessa tuntuikin, ettei niitä vuosia ollutkaan siinä välissä. Siitä jatkettiin puheita, mihin ne viimeeksi loppuivat! Ihanaa!
                  Kotimatkalla kiemurtelin auton ratin takana, kun olin kaupungista lähtiessäni ajatellut, että kyllä minun vessahätäni puolen tunnin kotimatkan kestää. Niin, kestihän se siihen asti kunnes ei enää kestänyt. En tiedä onko mahdollista, että rakko halkeaa vai tuleeko se ennen sitä sitten jo housuun, mutta valehtelematta minusta tuntui siltä, että saisi paikkalapulla paikata rakkoa jos kotinurkka ei kohta ilmestyisi eteen. Loppujen lopuksi kaksi kilometriä ennen kotipihaa pysäytin auton maitokopin eteen ja pomppasin erään kylänmiehen harvennettuun koivikkoon... helpottamaan oloa, niin sanotusti. Ehdin juuri pompata takaisin autolle, kun joku pyyhälsi ohi. Nämä tiet ovat muuten aika hiljaisia, mutta loma-aikaan täälläkin liikkuu melkolailla uppo-outoja autoilijoita. Minun onneksi ei sattunut autokaravaania sille tielle juuri silloin! Nauratti kyllä jälkeen päin. Milloinhan viimeeksi olen puskiin pompannut melkein liikkuvasta autosta? Kerran samanlainen "multa repee rakko"-tilanne sattui kaupan kassalla ja edellisellä asiakkaalla oli hihnalla kaksi paitaa, joiden alennuksia pohdittiin oikein ajan kanssa. Silloin ajattelin, että en enää koskaan saata itseäni sellaiseen pinteeseen, mutta niin vain tuli taas eteen sekin lupaus... Hohhoo.

 Iltaa ei jäänyt kuin pieni päivän häntä. Kulutin sen uimiseen. Oli aika hienoa uida järvessä joka savusi. Alkuillasta oli satanut ja vähän ukkostanut täälläkin ja lämpötilaerot olivat kai sen verran suuria, että höyryä tuli. Pihallekin vatusi iltalenkin aikoihin sumua ja se maalaili komeita maisemia. Nämä tällaiset sumuillat ovat kyllä enemmän niitä syysiltojen vieraita, mutta ei kai tässä vielä syksyksi muututa...?! Uimakavereina minulla oli tukkasotkan poikue: emo ja kuusi jo melkein täysikokoista penskaa. Ne uivat naama vedessä ja yksi meinasi törmätä minuun, kun niin oli mielenkiintoista pinnan alla. Lilluin paikallani vedessä niin, että pää vain oli pinnalla, joten kai ne luulivat minua lajitoverikseen kun eivät pelänneet (imartelevaa?) Sen jälkeen rupesi heti kyllä kinttuja kutittamaan, kun ajattelinkin lintukirppuja... raaaaaps!
                   Nyt pitäisi olla taas unten mailla, että jotenkin saisin jälleen tämän vartalon sängystä yläasentoon ja liikkeelle. Eletään huomenna kuitenkin vasta keskiviikkoa ja työviikkoa ei ole tällä hetkellä tehty edes puoliksi... Lämmintä on luvattu ja lämmintä on ollut. Hikoilen vichyä ja rusketun. Ah!
                   Tänä iltana oli taas itku herkässä ja tällä kertaa ei tarvittu kuin Sanin laulu Versoava juuri niin minun nestevarannot hupenivat silmien kautta. Että pitääkin olla tällainen itkuiikka ja vollottaja! Välillä haluaisin olla semmonen kovanaama, jonka sisuskaluissa ei tuntuisi sydänsurut tai kaipaukset tai ikävät yhtään miltään. Sydän olisi graniittia ja sielu sementtiä.
                     Mutta kun en ole.
                     Joten itken autossa uintireissun jälkeen, vaikka matkaa on vain vajaa kilometri..
                     Taitolaji, tämäkin.
                      Ötyjä, tuntemattomat!