Hämmentynyt ja surullinen olo - jälleen kerran...

Miten voi tuntea oman lapsensa niin huonosti?
      Tai että kuluttaa äärettömästi energiaa siihen, että haluaisi lapsestaan jonkinmoisen oman ideaalisen versionsa eikä käytä energiaa siihen, että ihan oikeasti yrittäisi ymmärtää lasta hänenä itsenään?
       Näitä kysymyksiä olen itkenyt taas kaksi päivää.
       Sain eilen tiedon, että minulla olisi töitä jo maanantaista lähtien. En ole mikään kamalan hyvä sopeutumaan näin äkkisiltään näihin muutoksiin, kun tässä keväällä näitä on ollut vähän turhan monta, että minun ajatukset on heilautettu ympäri uudelleen ja uudelleen.
       Itkin osaksi sitä, että tieto tuli näin äkkiä enkä oikein ole pystynyt valmistautumaan siihen, osaksi siksi, että pitää jälleen mennä uuteen paikkaan ja uusien ihmisten keskelle, mutta osaltaan myös sitä, että tämän kevään vatvominen on ollut tälläistä juupas eipäs juttuja.
       Isä pauhasi sitten eilen illalla sitä, että mitäs minä itken kun töitä saan. Ei täällä kotinurkissaan töitä liiemmin ole eikä näistä palkkaa saa. Sellaista se työelämä on, että niiden töiden perässä mennään sinne, minne käsketään! Töitä pitää tehdä hymy huulilla niin on sitten töitä myöhemminkin. Ja kaikki muut paasauksen mitä olen kuullut tuhat ja yksi kertaa!
       Kertaakaan isä ei pysähtynyt kuuntelemaan syytä itkulleni.
       Aloitti sen saman vertaamisen kuten on aina verrattu akateemisin loppututkinnoin koulutettuihin sisariini. Että minulla on varsin huono työmoraali jos itken sen takia, että joudun töihin!
       Kelpaan kyllä palkatta tekemään isälle metsätöitä, hänen metsässään, jotta hänen metsäänsä ei söisi kaikenmaailman kuoriaiset, mutta kun puhutaan siitä mitä minä olen ja millaiseen työhön minut on luotu, ei enää ollakaan tällä puolella!

Tänä aamuna isä sanoi, kun tankkasin itkusilmässä mehua evääksi metsätöitä varten, että ei sinne metsään tarvitse mennä. Että ei se sellainen homma ole, etteikö voisi viikonloppua vapaana pitää. Ajattelin, että pari viikkoa sitten isä jankkasi jankkaamasta päästyään, että pitäisi saada puut pois, pitäisi saada puut pois ja kun ne akateemisesti koulutetut sisaret eivät niitä puita tulleet tekemään, lähti tällainen työelämän luuseri niitä hakemaan! Ja sitten yks kaks niillä ei sitten niin väliä ollutkaan!
      Purin kiukkuni, suruni ja raivoni kymmeneen puuhun tänään metsässä ja itkin runkoja vasten ja muurahaisten keskellä. Pinoissa on nyt 101 runkoa. Noin 30 sinne vielä jäi, mutta ehkä herra isä itse menee sitten sinne niitä hakemaan, kun minun työmoraalini on niin heikko!
      En ole tänään juuri sanaa tai paria enempää porukoiden kanssa vaihtanut.
      Metsätöiden jälkeen lähdin trimmaamaan ja ajamaan nurmea ja tulin kahdeksalta illalla sisälle. Miten oma isä saa olon tuntumaan niin turhalta ja vähäpätöiseltä? Eikö se ihminen, jonka pitäisi olla tukena ja turvana koko elämänsä ajan, pitäisi saada lapsessa vähän toisenlaisia fiiliksiä aikaan?
        Näin tämä on kuitenkin aina ollut. Kelpaan näihin hommiin täällä kun isä tarvitsee apua, mutta minun koulutukseni, minun saavutukseni ja minun työni on ala-arvoista ja mitätöntä kun samalla viivalla on maistereita ja tohtoreita.
        Miehenmurrikka on tässä maailmassa ainut ihminen, joka oikeasti kuuntelee minua, ymmärtää minua ja antaa minun olla juuri sellainen kun on ♥ Tänään kaipasin ihan valtavasti Miehenmurrikkaa vierelle, halausta ja syliä. Toivoin, että päästäisiin elämään omaa elämäämme, omassa kodissa, johon ei olisi pakka ottaa ketään kylään jos ei tahtoisi eikä tarvitsisi olla tekemisissä sellaisten ihmisten kanssa jotka saavat kyyneleitä aikaan moneksi päiväksi!

Ei minulla mitkään hyvät fiilikset töihin menosta ole, kun en ole saanut niihin kunnolla valmistautua. Ei ole saappaita, hanskoja eikä oikein sadetakkiakaan. Enkä tiedä mihin minä maanantaina menen enkä tunne sieltä ainuttakaan sielua!
       Alan todella olla kurkkua myöten täynnä tämmöisiä kesiä!
       Pomputellaan kuin kumipalloa.
       Haluan ansaita palkkani itse, omin voimin ja juuri sillä tavalla kuin haluan!
       Tämmöisiä kesiä en halua viettää! Tänään tunsin sen varmemmin kuin koskaan, että tämmöistä elämää en ainakaan halua ja aion tehdä kaikkeni, että saan sellaisen elämän vielä itselleni kuin haluan! Tästä päivästä lähtien aion kulkea sitä päämäärää kohti.

Miten fiilis voikin muuttua yhdessä päivässä niin kovin. Muistan kun otin näitä kuvia ja olo oli jotenkin levollinen ja mukava. Oli lämmin ja aurinkoinen ilta ja jahtasin lähimetsässä laulavaa kuhankeittäjää (josta sitten sainkin ihan hyvän kuvan!). Jotenkin tuleva näytti hyvältä, seesteiseltä ja olin täysin sujut sen kanssa mitä tämä kesä toisi tullessaan.
       Sitten hetki tämän fiiliksen jälkeen kaikki muuttui.
       Silmiä kirvelsi kyyneleet ja sielua ne sanat, jotka olen kuullut niin monta kertaa.
       Miten voi tuntea oman lapsensa niin huonosti?
       Miten kuluttaa kaiken energiansa tehdäkseen hänestä sellaisen kuin lapsen olisi pitänyt olla, eikä käytä energiaansa yhtään siihen, että oppisi näkemään ja tuntemaan lapsensa sellaisena kuin hän on?

Tämä otus ei kyllä ollenkaan näytä Suomeen kuuluvalta lajilta. Ihan kuin papukaija!

JUOKSUPÄIVÄKIRJA
keskiviikko 29.5.2019
594. juoksupäivä (217 vko)
- 3583.4 km
- 7.8 km kylälenkki +uimaranta (49min)
- ihan suht hyvä lenkki, pitkästä aikaa pitempi
- vähän väsähdin ylämäissä, pitäisi varmaan vähän harjoitella niitä
- tekniikka toimii hyvin
- lantio pysyy paikoillaan
- keskivartalokin tuki hyvää
- askel rullaa
- +20, tuulinen, mutta poutainen ilta

perjantai 31.5.2019
595. juoksupäivä (217 vkoa täynnä)
-3590, 4 km
- 7km metsätie (43min)
- vähän meni matka muissa mietteissä, ajattelin kaikkea, itkettikin
- jaloissa ei ollut ihan hurjaa poweria, mutta ei ihan kamalaa väsyäkään, perusvarmaa
- ryhti hyvä, askellus hyvä, pito sekä keskivartalossa että lantiossa hyvä
- +15, kamalan tuulinen ,vähän kylmä keli