Joulukuun ensimmäinen päivä ♥

Ensimmäinen joulukuuta ♥
       Jippie!
       Kyllä olen odottanut tätä! Pakkasta ja lunta ja joulukuuta. Tuo marraskuu oli kaikessa pimeydessään todella, todella musta. Mielikin ihan veti tummia sävyjä päälleen, mutta kun tänä aamuna heräsin tähän valkoiseen maailmaan ja auringon paisteeseen, niin hymyilytti heti kun päänsä sai tyynystä ylös ♥
       Pakkanen oli tehnyt kuurankukkia kuistin ikkunaan ja taustalle sattui sopivasti sinisävyinen pihamaa. Tuli ulkokuistilla vähän kylmä, kun siinä kyykin kuvia ottamassa, mutta olipa sen arvoista ♥
       Yritin kiirehtiä uunin lämmitystä, mikä sinällään on kuin kantaisi säkillä lämpöä sisään, sillä uunin lämmitys jos mikä ottaa oman aikansa. Sitä ei voi kiirehtiä eikä hoputtaa. Vanha uuni tietää tärkeytensä ja osaa ottaa lunkisti tässä modernissa maailmassa, missä vaan käännetään termostaattia ja pim! huone on lämpimämpi. Uunin kanssa se on ajan kanssa lämpenemistä ja siksi niin kovin pidänkin tästä lämmitystavasta ♥
       Kun uuni oli lämmite pääsin rantakierroksilleni.

Aurinko pilkisteli enää vain vähän horisontin yläpuolella, kun pääsin vihdoin rantaan, mutta sitäkin komeampia olivat kuvat ♥ Rannassa ei ollut jäätä kuin nimeksi, pakkasista huolimatta ja sekin jää mikä siellä oli, oli muuttunut läpikuultavaksi kelmuksi veden pinnalle.
    Todella kaunista!
    Ja miten erilaiset voivat kaksi rantaa olla. Vain kapea soramäki välissä. Toisella puolella tuuli kylmästi ja aallot iskeytyivät rantaan, toisella puolella oli auringon viimeiset kajot, melkein tyyni järven pinta ja rauha, jota ei voi oikein sanoin kuvata. Se pitää tuntea.

Nämä jäiset meduusat löysin niemen kärjestä. Jää oli tehnyt hienon kuorrutuksen pikkukiville ja ne todella näyttivät maduusoilta, jotka olivat tulleet rantaan. Luonnon tekemät jäätaideteokset ovat ihania, tänä talvena niitä on vielä ollut suhteellisen vähän...
      Kärjestä löysin sitten vähän muutakin ääntä kuin aaltojen loisketta ja pakkastuulen suhinaa. Varpuset ruokailivat äänekkäästi puiden oksilla. En oikein tiedä, mitä ne luulivat löytävänsä, mutta kai niiden mielestä puissa jotain syömistä oli. Sen verran äänekästä se ruokailu oli.
       Harkitsen seuraavaksi tämmöisiä asentoja ruokailuille:

Ajattelin, kun tuijotin kohmeiselle järvelle, että aion todella tehdä loppuvuodestani (ja miksei tietysti loppuelämästäni, mutta se on liian pitkä tavoite...) iloisen ja energisen ja onnellisen. Eniten tuota viimeistä ♥
       Olen jotenkin muhinut jossain mielipahan mudassa monen monta vuotta ja myrkyttänyt lähinnä omaa mieltäni kaikella sillä, minkä ei edes pitäisi liikuttaa minua millään lailla: muiden mielipiteillä ja ajatuksilla.
        Nyt se on loppu.
        Olen päättänyt olla onnellinen, ainakin niiden asioiden suhteen, jotka ovat minusta riippuvaisia. En nyt tarkoita sitä, että jos surua tulee vastaan, pusken läpi onnellinen hymy naamallani, tarkoitan tätä perustunnetta, joka ihmisellä päivästä toiseen on. Minulla se on ollut jo monta vuotta vähän semmoinen alavireinen, ihan vain ja ainoastaan oman asenteeni takia. On toki vaikuttanut sekin, että olen kokenut erinäisiä huonoja juttuja näiden viimeisten vuosien aikana, mutta olen antanut niiden vaikuttaa liiankin paljon siihen, miten oikeasti suhtaudun elämääni.
        Olen toki edelleen huolissani isästä, omasta tulevaisuudesta, ystävistäni ja Miehenmurrikan sietorajasta työmaan hulinoihin. Ei huoli ja murhe mihinkään katoa, mutta aion parantaa läheisteni oloa olemalla vähemmän ärsyttävä valittaja. Se nimittäin olen ollut. Oikea riippa!
         Siis mikä mahti pakkasilmalla ja lumella ja ihanilla maisemilla onkaan.
         Minulta kääntyi asenne päälaelleen vain yhden ainoan sunnuntaikävelyn seurauksena.
         Hurraa luonto ja hurraa joulukuu!

Pyörähdin myös omalla uimarannallani katsomassa tarvitsenko säärisuojia jo uimareissullani, mutta eipä ollut rantaan ilmestynyt jäätä. Semmoinen sohjoreunus siinä oli, mutta se oli jo sen verran jäätynyt ettei siitä ollut huolta.
      Tuntui huvittavalta ajatella, että uin joulukuussa. En nimittäin todellakaan ajatellut, kun syyskuussa jatkoin uimista, että selviäisin tänne asti. Ajattelin, että ainakin lokakuussa minun uimiseni pysäyttää sairastelu tai viimeistään marraskuussa jonkinmoinen jääkerros järvessä, mutta se, että pystyn joulukuussa uimaan lähes sulassa rannassa on ihme.
       Toisaalta kiva.
       Toisaalta ei kiva.
       Pakkanen, lumi ja jää ovat kivoja talvella.
      Jää tekee uimisesta kuitenkin vähän vaikeampaa... hmm.

Minun poukamani. Minun avouintiparatiisini. Asteita +0.

 Joku luulee ja kuvittelee, että olen täysin tärähtänyt tämän uimiseni kanssa, mutta tämän minun uuden asenteeni takia, minä viis veisaan moisista aatteista. Ja sitä paitsi, tänään sain kuvia eräistä tyypeistä, jotka ovat vielä kahjompia kuin minä...

En sentään ui näin!
       Neljä joutsenta polskivat toisella puolella poukamaani ja olivat lähinnä tässä asennossa enemmän kuin ns. normaalissa uintiasennossa. Ajattelin, että jospa niiden etupää painoi enemmän kuin takapää...?
        Reppanat...