JOS OLISIT TÄSSÄ
Jojo Moyes
(Gummerus 2016)
Kuten olen monesti tännekin kirjoitellut, niin Kerro minulle jotain hyvää- kirja teki minuun niin suuren vaikutuksen ja kiepsautti sydämen syrjälleen, etten tiedä milloin uskallan lukea sen uudestaan. Siksi kai minulla olikin kirjan jatko-osasta, Jos olisit tässä, aika suuret odotukset. Ehkä liiankin suuret.
Jojo Moyes kirjoittaa viimeisen sivun kiitoksissa kiitokset myös lukijoille, jotka sinnikkäästi kyselivät mitä Louisalle tapahtui sen jälkeen kun edellisen kirjan kannet sulkeutuivat. Minulle ei tullut sellaista oloa ja en ehkä olisi kaivannut tätä jatko-osaa kirjalle. Minusta jotkin tarinat loppuvat parhaimmillaan silloin kun sydämet ovat särkyneet ja kaikki mahdollinen on sanottu ja tehty. Kun kuulin, että kirjaan on tehty jatkoa, odotin kuitenkin sitä innokkaana ja uteliaana. Mietin, miten minut nyt yllätettäisiin!
Louisa Clark lupasi Willille elää elämäänsä kuin jokainen päivä olisi viimeinen, täysillä ja koko sydämellään. Puolitoista vuotta Willin kuoleman jälkeen Lou ei tunne menneensä eteen päin, saati eläneensä kuin oli luvannut. Kaipaus seuraa jokaista päivää ja sydämen riekaleet eivät arpeudu millään.
Lou joutuu onnettomuuteen ja toipuessaan hän saa vieraan, joka muuttaa arjen aivan toiseksi. On palattava kipeisiin, mutta toisaalta kauniisiin muistoihin, puhuttava asioista, joista on ollut helpompi vaieta ja ottaa vihdoin suunta omalle elämälleen.
Kirjan kerronta on yhtä mutkatonta ja ihanaa kuin edellisessäkin kirjassa ja tutut hahmot tekevät kirjasta helppolukuisen. Silti. Jokin kipinä puuttuu tästä kirjasta. Jotain sellaista, joka sai sydämen sykkyrälle eikä olisi malttanut lopettaa lukemista. Se, joka sai lopulta jonkun vavahtamaan sielua myöten.
Kirjassa on toki juuri niitä asioita, joista elämä koostuu suuren menetyksen jälkeen. Uskoa ja toivoa siihen, että elämä on vielä elämisen arvoista. Uuden opettelua ja menetyksen hyväksymistä. Aineksissa ei ole mitään vikaa, mutta soppa ei vain maistu oikein miltään.
Joskus sitä kaivattua ja pyydettyä jatkoa ei vain pitäisi kirjoittaa vaan henkilöiden ja tarinoiden pitäisi antaa olla ja jäädä juuri siihen, mihin ne ensimmäisen kirjan loputtua jäävät - nimittäin lukijoiden mieliin!
" - Ajan mittaan suru ei ole enää samaa musertavaa tuskaa, jota tuntee aluksi, sellaista jonka vyöryessä päälle tahtoisi itkeä väärissä paikoissa ja tuntee järjetöntä raivoa kaikkia idiootteja kohtaan, jotka ovat yhä elossa, kun oma rakas on kuollut. Siihen vaan mukautuu. Ikään kuin kiertyy kerälle sen tyhjän aukon ympärille. Miten sen nyt sanoisi: muuttuu pikkupullasta donitsiksi."
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti