Aurinko!

On tätä ootettu!
        Vesisateiden ja lumisateiden jälkeen tänään vihdoin sai nautti auringon valosta pilvettömältä taivaalta. Ja heti tuli kevät taas paljon lähemmäs, vaikka eipä tuo - rehellisyyden nimissä - vielä kamalasti lämmittänyt, ei muuta ainakaan kuin mieltä!
         Sunnuntaina ja maanantaina tuli lunta taas sen verran, että maisemat näyttävät enemmän Suomen helmikuuta. Sai tehdä eilen lumitöitä ihan tosissaan, vielä kun lumi oli märän kosteaa ja painavaa niin traktorikin sai tehdä töitä kahden edestä. Oikeastaan oli ihan kivaa tehdä lumitöitä ja oikein taas hymyilytti se minun ensimmäinen talveni täällä, kun otin ihan kamalaa stressiä heti kun lunta satoi. Itkeä tihrustin lumitöitä tehdessäni ja olin ihan puhki aina kun homma oli hoidettu... Nyt olin pelkästään vain innoissani ja tein suuret väylät pihatielle ja omalle rapulle. Jotain on opittu 11 vuodessa...

Tänään sitten sai herätä auringon mollotukseen. En edes muista milloin viimeksi olisi verhojen raosta paistanut aurinko kun heräsin. Hain postia ja yritin kääntää naaman aurinkoon, että sais vähän rusketusraitoja.. En tiedä tarttuiko vielä sillä retkellä, mutta kun kävin iltapäivästä juoksemassa niin siinä sai melkein tunnin verran olla kasvot kohti aurinkoa!
         Juoksu tuntui ihan hyvältä, ehkä yleinen väsytila vähän heikensi suoritusta, mutta ei haitannut. Oli mukava juosta auringon paisteessa, kun tänä talvena on kokeiltu jo lumi- ja vesisade. Tiestä löytyi pitävin kohta ihan reunasta, joka vähän pelotti, ettei vaan jalka niksahtanut asvaltin ja tienpientareen puolelle. Juoksin tuon raskaamman reitin, 8km, ja kyllä se jossain tuntuikin, kun koko illan on saanut väännellä ja käännellä kinttuja. Aika pitkä matka miulla taitaa olla vielä siihen 15km...

Tein lenkin jälkeiseksi ruuaksi kyljyksiä uunissa peruna-porkkanapedillä ja taas tuli laitettua liikaa vettä. Perunat ja porkkanat olivat ihanan pehmoisia ja kyljykset olivat jääneet pinnalle kuivumaan... Tyypillistä minun ruuanlaittoani! Hyvää se oli kuitenkin ja nälkä lähti.
        Ennen kuin aurinko painui mailleen, kävin napsimassa vähän kuvia metsätiellä ja omista nurkista. Jos vaikka tämä sitten on viimeinen aurinkoinen päivä tänä talvena (seuraavat auringot tulevat sitten kevään puolella...). Kävellessä tuli kamala kevätkaipuu, kun jossain sirkutteli talitintti ja puista tippui lunta tuulen mukana, ihan kuin joskus kevätkeleillä kun aurinko alkaa lämmittämään. Kaipaan sitä hetkeä kun ilmassa tuoksuu uusi nurmi ja hiirenkorvat ja kaikki hyvä on vasta alussa ♥
         Ei tämä talvi mitenkään rankka ole ollut, tietysti omalla tavallaan vaikea, mutta esimerkiksi viime talveen verrattuna paljon vähemmällä olen päässyt. Viime talvena oli huoli ja murhe koiran sairastelusta melkein koko talvi ja sitten kun siitä selvittiin ja alkoi kevät kurkotella talven keskeltä niin sitten koira kuoli... Uskomatonta, että kohta siitäkin on vuosi... Tuntuu, että olen ollut ilman koiraa jo vuosikymmenen ja ikävä on ihan yhtä kova kuin ennenkin. Se typerä sanonta, että aika auttaa, on puppua. Eikä auta. Ei tähän auta mikään muu kuin sisään ja ulos hengitys, se, että elää ja sopeutuu. Kipu ja ikävä on vaan kannettava mukana.

Mie tunnen olevani vähän kuin tuo naapureiden vesivaunu: lumikerroksen alla kevättä odottamassa. Jotenkin samalla kertaa niin aito, mutta surullinen kuva.

Sitten kuvauslenkkini ja puun kannon jälkeen, lämmittelin vähän aikaa takan ääressä. Nyt toivoisi, että takka olisi tuossa tuvan nurkassa, että voisi sohvalla löhötä ja tuijottaa tulta.. Nyt piti löhötä lattialla, jalat tulta kohti ja lämmitellä kaakao-kupin ja ihanan kirjan kera ♥ Ah, onnea!

Ja kun olin torkahtanut sitten alkuillasta jälleen sohvalle niin sitten toinen onnen hetki on iltapalan syöneenä ja jalat lenkkipäivästä kipeinä sohvalla jalat oikosissa hyvän sarjan kanssa. Joskus itsensä hemmottelu on yhtä tärkeää kuin toisen, vink vink! ♥

JUOKSUPÄIVÄKIRJA
175. juoksupäivä (63vko alkaa)
- 1114, 8 km
- 8km suolenkki (49min)
- juoksu tuntui hyvältä ja alkukankeuttakaan ei ollu samalla tavalla kuin joskus
- mäetkin menivät suhteellisen hyvin, vaikka kyllä ne jaloissa tuntuivat, vaikka miten olisi ajatellut, että ne tekevät vain hyvää
- ryhti pysyi selvästi paremmin kuin aikaisemmin ja kai niistä vatsalihastreeneistä jotain hyötyä on
- askelluksen yritin pitää lyhyenä ja kai se vähän auttoikin jalan oikeaan sijoittumiseen
- hengitys on tasaantunut ja hengitän suht rauhallisesti tasamaajuoksun aikana. Mäet tietty erikseen, kun happea pitää saada enemmän
- Ihana keli juosta! -4 pakkasta ja AURINKOA!
- juoksu euforia lenkin jälkeen! Ihana laji!