Kaivot täyttyvät vedestä ja luonto saa vihdoin kaipaamaansa kosteutta, mutta juuri nyt kun pitäisi saada piha talvikuntoon? Kukkapenkit siistiksi, nurmi ajettua ja muutenkin kaikki siihen kuntoon että ei tarvitsisi muuta kuin katsoa ikkunasta ensilumen satamista.
Tänään tuli jo räntää, kun laitoin meidän maakellarin päälle pressuja. Ei olla edelleenkään saatu aikaiseksi laittaa siihen kattoa, joten se pitää suojata pressuilla ettei sateet ja kosteus mene sisään ja tipu meidän perunoiden ja juuresten niskaan ja mätännytä koko vaivalla kerättyä satoa. Syksyn iloja sekin, pressujen laitto...
Ja varsinkin yksin.
Isä on siinä kunnossa, ettei oikein jaksa enää tehdä samoja asioita kuin ennen ja olen kyllä huomannut, että siitä lähtien kun isä sairastui olen ottanut ohjia monissa asioissa. Pakostakin. Tehnyt minulla ihan hyvää, kun jotenkin olen aina vaan nojannut siihen asiaan, että isä on b-suunnitelmana, jos en itse saa. Niin ei kuitenkaan aina ole. Tässä on pitänyt ajatella sekin asia nyt valmiiksi. Isä ei ole koko ajan apuna, neuvomassa eikä tekemässä minun kanssani. Toisaalta tänään huomasin senkin, että minun ei tarvitse tehdä hommia samalla tavalla kuin isä. Kunhan työ ajaa asiansa. Esimerkiksi mietin ensin hirveästi sitä miten isä ne pressut tuohon kellarin päälle laittoi. Homma helpottui heti, kun mietin, että miten minä ne laittaisin, etteivät vedet mene sisään.
Ei se kevyiden pressujen laitto tuulessa kuitenkaan ollut mitenkään helppoa, kun aina jokin kulma lähti liitoon, mutta sain kun sainkin kellarille "katon" päälle. Ainakin voin vetää sen homman yli minun työlistastani.
Minulla on jo suunnitelmia ensi vuoden kasvimaaksi...
Ensinäkin aion kattaa KAIKKI käytävät jotenkin helposti ettei niihin tule rikkaheinää. Kasvimaa on nyt ihan hurjan näköinen! Oikein suututtaa, että piti uhrata kaikki energia työmaan hyväksi eikä jaksanut enää keskittyä niihin asioihin, jotka oikeesti merkitsivät minulle paljon. Kuten sanottu. Ollutta ja mennyttä. Katse eteen!
Tänään soitti eräs ystäväni pitkästä aikaa ♥
Tuntui mukavalta, että vaikka itse olen ollut TODELLA SURKEA ystävä ihan kaikille tänä kesänä - oikeastaan tänä vuonna - niin minulla on mukavia, mahtavia ystäviä, jotka ottavat puhelimen ja soittavat (tai kirjoittavat..)
Olen todella tuntenut huonoa omaa tuntoa siitä, etten ole laittanut oikeastaan tikkua ristiin ystävyyssuhteitteni kanssa. En ole käynyt, en ole pyytänyt käymään, kirjeitä olen kirjoitellut, mutta en ole edes saanut aikaiseksi soittaa. Jotenkin kesä on ollut niin erikoinen, ettei ole paukkuja riittänyt mihinkään muuhun.
Tiedän, selityksiä. Huonoja sellaisia.
Voin vain toivoa, että minun ystäväni antavat anteeksi tämän vuoden minulle. Olen alisuoriutunut ystävyyden osalta kaikin puolin. Olen uppoutunut isän sairauteen, omiin tulevaisuuden suunnitelmiini, kamalan rankkaa kesään ja kaikkeen muuhun niin tiukasti, etten ole nähnyt ympärilleni yhtään. En ole jaksanut olla kiinnostunut enää muusta, kun tuntuu että näissä on ollut tarpeeksi ja vähän yli.
En ansaitse niitä ystäviä, joita minulla on.
Ja silti olen kiitollinen siitä, että minulle sellaisia ihmisiä ympärilläni on ♥
Auttaa keskittymisessä, mikä minulla on edelleen heikkoa kesän koettelemusten jälkeen. Ja auttaa rentoutumaan (niin paitsi hartioita, joita jotenkin jännitän aina kun neulon...). Tuntuu hyvältä, että kädet saavat tehdyksi jotain kaunista ja hyödyllistä. Katsotaan nyt kenelle minä nämä sukat teen, mutta siskon lapsille lupasin vääntää jonkinmoiset sukat, kunhan saan jalan koot.
Kuulemma aina tarvitsee sukkia saappaisiin ♥
Hyvä niin. Ja pieniin jalkoihin on mukava neuloa ♥
Nautin siitä, että ikkunalautaa vasten ropisi vesi (tai jokin muu veden olomuoto) ja sain olla tyynyjen keskellä sohvalla pitkin pituuttani ja vain olla. Rentoutuminen teettää vielä vähän töitä, kun töiden loppumisesta alkaa olla vasta viikko, mutta päivä päivältä alkaa keho antaa jännitystiloille vähän periksi ja pystyn olemaan jo paikoillani ilman, että on kiire lähteä johonkin muualla. Siitä tiedän aina, että pää käy ylikierroksilla kun en pysty olemaan vaan paikallani... Olen ollut aikoinani todella hyvä siinä ♥
Huomenna on kuitenkin vähän erityinen päivä, joten aion nauttia täysin vain siitä, että ei ole mihinkään kiire ♥
JUOKSUPÄIVÄKIRJA
3.10.2019 torstai
624.juoksupäivä (230 vko)
- 3735.1 km
- 3.2 km minikylälenkki (23 min)
- pitkästä aikaa kokeilin taas juoksua, että mitä nuo jalat oikein tykkäävät siitä
- nyt on ollut jumituksia ja kolotuksia ihan koko kintussa, ei enää vain kantapäässä vaan nyt jo polvessa ja takareisissä
- Ei pitäisi vaipua synkkyyteen, mutta kaiholla muistan niitä hetkiä, kun juoksentelin huoletta ja kivuitta...
- nyt kuitenkin jalat toimivat suht hyvin, ei koskenut ainakaan ja se on hyvä
- hengitys kertoi siitä, ettei kunto ole ihan entisensä
- kävelin välillä etten kuormittaisi vielä liikaa jalkoja tai muutakaan kroppaa kun se ei selvästikään ole vielä kunnossa.
- +5, satoi piiskaten ja tuli vähän vilukin jossain vaiheessa
- voi kun joskus vielä saisi juosta kunnolla ja hyvin...
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti