Ehdin viimeksi jo kirjoitella postauksen ennen kuin lähdin iltalenkille, enkä jaksanut enää tulla kirjoittamaan lisäystä, vaikka muutama päivä sitten iltalenkillä törmäsin mäyrään - oikeastaan kahteen mäyrään! Ensimmäinen mäyrä säikähti minua ja pamppasi metsään ja pian meidän takatiellä vaappui kaksi mäyrää peräjälkeen. Toinen kävi hakemassa vähän vahvistusta ja turvaa... Minä mietin sitten pöheikön ohi kulkiessani, että ovatkohan mäyrät vihaisia eläimiä?
Ei tietenkään ollut kameraa mukana, vaikka joskus se roikkuu iltalenkillä kaulassa ja tallentaa iänikuisia auringonlaskuja kymmenittäin. Sitten kun olisi ihan oikeasti kuvattavaa niin eihän se sitten ole mukana! Tyypillistä!
Viikko on alkanut ihan hyvin. Paremmin kuin viime viikko.
Minun yksinäisyyteni on ohi, mutta toisaalta oma auto palautui jälleen kotiin ja kun iltasella kävin sillä uimassa, niin voi miten tuttua ja turvallista sillä oli ajaa. Ihan kuin olisi vanhan ystävän syliin istahtanut! Oma on aina oma. Tosin likaisempi se on kuin isän auto tätä nykyä, mutta jospa viikonloppuna malttaisin pestä omankin auton ja imuroida sisältä... Viikonloppuna olisi taas töitä. Tappaa ne meinaavat!
Uimassa oli tänä iltana jotain leiriläisiä, varhaisteinejä ja ihmettelin jälleen kerran, missä pienempien ihmisten tuntoaisti oikein on?! Siellä ne pulikoivat jääkylmässä vedessä kuin konsanaan lämpöisessä ja minä hädin tuskin sain henkeä kun yritin samaa. Ovatko pienet ihmiset vaihtolämpöisiä vai mihin tuo ominaisuus katoaa kun ikää tulee? Haluaisin myös polskia ja lillua vedessä kuin vedessä tuntematta kylmää tai kangistumisia.
Leivoin tänään kinkkupiirakkaa, kun työmaalle tulee (kait) huomenna metsuri kaatamaan puita ja meidän oma konemies kaivamaa niitä kantoja ylös. Piti olla vähän kahvin painiketta tai siis ei pitänyt, halusin. Nautin siitä, että saan tehdä jollekin tarjoamisia. Yksinäisen vanhanpiian omituisuuksia...
Iltasella kävin juoksemassakin, mutta alkuviikon kyykkimiset kukkien kanssa ovat saaneet jalat taas sellaisiksi hyytelöiksi, että väsähtivät lopussa kokonaan. Piti oikein ajatella, että "nosta jalkaa, nosta toista". Tänään mietin todella kun kyykittiin jo toista päivää kukkien kanssa, että kuristan nämä loput kukat! Päkiät olivat tulessa kun en osaa oikein kyykistellä muuten kuin nojaten koko painollani päkijöiden päälle... Olisi pitänyt olla joku hieromassa jalkoja iltasella...?!?
Olen haaveksinut vähän muutenkin tällä viikolla kaikenlaista. Kai se kuuluu ajankohtaan ja ikään, mutta minulla on semmoisen "oman elämän kaipuu" ihan todella... Että olisi se toinen, jota saisi rakastaa, jonka kanssa olla iltasella, jonka kanssa nauraa ja jutella peiton alla...
Rakastaminen on ihanaa ja samalla pelottavin tunne ikinä.
JUOKSUPÄIVÄKIRJA
92. juoksupäivä (32 vko alkaa)
- 5km metsätie (30min)
- juoksu meni muuten mukavasti, mutta jalat väsähtivät
- oikeastaan väsähti koko kroppa ja samalla ryhti
- juoksu oli kuitenkin suhteellisen tasainen, mutta ei mikään kuntoa nostava lenkki
- ei vain jaksa oikein pidentää vielä lenkkejä kun töissä olen niin tiukoilla
- +14 viileä, poutaisen aurinkoinen ilta
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti