Meillä oli hautausmaalla vähän samanlainen moodi tänään. Ei oikein liikahdettu mihinkään ja kuitenkin oli tukala ja kuuma olotila - varsinkin päänupissa! Tuntuu, että ajatus on jähmeää ja päätöksenteko lähes mahdotonta ja suomenkielikin alkaa teettämään töitä. Minulle ainakin!
Olen uupunut.
Rehellisesti sanottuna.
Tykkään lämmöstä ja tällaisesta kesästä, että kelit ovat kohdillaan, mutta työssä nämä lämmöt uuvuttavat. Nukuin päiväunet kun tulin kotiin, oikeastaan vahingossa, sillä nuupahdin välipalan jälkeen kun selailin vähän aikaan artikkeleita ja silmät lupsahtivat kiinni...
Työviikonloppu edessä, mutta eiköhän siitä selviä kun päättää niin.
Olisi tehnyt mieli juoksemaan, mutta kun mittari näyttää +30 ja ilma seisoo, niin ei ole järkeä lähteä hankkimaan itselleen mitään lämpöhalvausta! Kaipaan lenkkejä ihan valtavasti. Pää on tukkeessa jo siitäkin syystä ettei ole päässyt juoksemaan niin kuin normaalisti pääsin ja tuulettamaan päätä! Kävin tosin iltapuolella pyöräilemässä vajaan 10km lenkin, mutta vaikka se oli vaihteeksi hauskaa ja mukavaa (ja takalisto muistaa lenkin varmasti huomenna...) niin se ei kuitenkaan ollut sama.
Minä, lenkkitossut ja lenkkipolku ♥
Kaipaan, kaipaan ja kaipaan sitä fiilistä ihan älyttömästi ♥
 |
| Iltainen metsätie ja iltalenkki... pyörällä tällä kertaa... |
Jätin ne asiat taakseni sinä päivänä kun kävelin siitä puljusta pihalle. Minulle tuli mitta täyteen sitä, että hyvät asiat väännettiin huonoiksi ja hyvät teot väännettiin likaisiksi ja törkyisiksi. Tämän illan puheista pulpahti pintaan se orpouden tunne, joka minulla kahtena viimeisenä vuonna siinä firmassa oli.
Petyin Miehenmurrikkaan sinä kesänä täysin. Seurusteltiin ensimmäistä vuotta, puoli vuotta kai oli ollut takana virallista seurustelua, vaikka tunnettu oltiinkin melkein 10 vuotta. Mies ei puolustanut minua kertaakaan! Tunsin oikeasti, että olin valinnut rinnalleni väärän ihmisen. Olin rakentamassa pysyvää ja elämänmittaista suhdetta ihmiseen, joka oli valmis hylkäämään minut täysin korppikotkien saaliiksi ensimmäisen soraäänen saavuttua... Minä vastaan muu maailma ja minä hävisin...
Tänä iltana Miehenmurrikka palasi kerta toisensa jälkeen siihen, että koko työyhteisö puhui minusta pahaa, kertoivat pöyristyttäviä asioita ja ihmettelivät miten Mies voi olla yhdessä sellaisen naisen kanssa kuin minä olin!
Minulla kesti vuoden, että "paikkasin" itseni ehjäksi niiden kesien jälkeen, keräsin kappaleista itseni kuin tilkkutäkin. Vuoden ajan yritin löytää itsevarmuuteni ja eritoten ihmisarvoni uudelleen kaiken sen jälkeen, ja tänä iltana meidän puhelu teki minulle saman olon.
Tänä iltana toivoin ensimmäistä kertaa, että en olisi ikinä mennyt siihen työpaikkaan, vaikka se olisi sitten tarkoittanut sitä, etten olisi ikinä tavannut Miehenmurua ja saanut sormusta sormeeni.
Minulle tuli tänä iltana niin paha mieli, jälleen kerran siitä kaikesta, niistä kymmenestä vuodesta, jonka aikana jouduin kokemaan niin henkistä väkivaltaa kuin esimiehen lähentelyjäkin, ja jotka sittemmin käännettiin niin, että kun en ollutkaan halukas lähtemään lähentelyihin mukaan niin minä olinkin sitten se vamppi, joka yritti kellistää kaikki kaksilahkeiset!
Luojan kiitos tajusin lähteä sieltä! Olisi pitänyt lähteä jo paljon, paljon aikaisemmin!
En ole pitkiin aikoihin mennyt nukkumaan itku silmässä, sillä olen ollut tämän vuoden todella onnellinen ihan kaikesta, iloinen ja onnellinen. Tänään kuitenkin menen nukkumaan itkuisena ja yksinäisempänä kuin moneen moneen kuukauteen.
Onneksi tämäkin olotila on vain tunne, ei todellisuutta ja tämäkin katoaa vaihtuen toivottavasti pian johonkin parempaan fiilikseen...
Tällaisina iltoina ikävöin meidän koiraa ihan valtavasti ♥
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti