Uusi viikko alkaa maanantaista. Taas.

Pidettiin viikonloppu täysin jarrutuspäivinä, vaikka olon mukaan olisi kai pitänyt pitää täydellistä parkkia kaksi päivää. Nyt nimittäin tuntuu ettei palaudu oikein mistään: ei treenistä, ei työviikosta, ei mistään.
       Minua ärsyttää eniten epäselvät tilanteet ja nyt on työmaalla juuri sellainen! Tämä olisi alkuperäisen työsopimukseni viimeinen viikko, henkisesti olisin kyllä valmis siihen, mutta rahallisesti ahneus veisi vielä yhdelle kuukaudelle jos vain ottavat.
       Mutta.
         Kun kukaan ei tiedä mistä mitään. Se on minusta aika jännä piirre kummassakin seurakunnassa, joissa olen ollut, ettei kukaan tiedä ikinä mitään sellaista mitä pitäisi, mutta sitten niitä turhanpäiväisiä juttuja liikkuu valon nopeudella!
         Laitoin sähköpostia ja toivon, että asiaan tulisi jonkinmoinen selvyys...

Sataa, kun istuksin tässä pöytäni ääressä ja kuuntelen elokuista sadetta. Pimeys on synkkää ja lävitsepääsemätöntä, juuri sellaista syksyistä pimeyttä. Kohta tämmöinen pimeys vallitsee jo alkuillasta. Syksyiset juoksukelit ovat juuri sitä, että ei näe mitään! Kohta ne ajat ovat ovella ja läsnä.
      Illalla kävin vielä uimassa. Vesi oli kylmää, mutta siihen jotenkin tottuu kun siellä käy. Toivon todella, ettei minun uimakauttani keskeytä ainakaan flunssa tai muu sairaus... Haluaisin kerrankin uida niin pitkään kuin suinkin vain kestän.

Kerroin tänään perheelleni opiskelusuunnitelmistani.
      Vanhempani reagoivat asiaan kuten olin vähän ajatellutkin, varsin vaisusti ja sillä tavalla että "tuo-on-taas-ihan-turhaa-hömpötystä", mutta siskot suhtautuivat kivemmin. Olivat kannustavia, yllättyneitä kun "repäsin" kerrankin, ja muutenkin toivottelivat uudelle opiskelulle onnea ♥
       Tämän ikäisenä sitä tekee jo oman mielen mukaan eikä tarvitse toisilta enää samanlaista hyväksyntää kuin joskus nuorempana, mutta silti huomasin, että vanhempieni nuiva suhtautuminen vaikutti minuun silti. Olisi ollut mukava, että olisivat olleet innokkaita kuulemaan lisää ja kysymään miksi innostuin juuri kyseisestä alasta. Enemmänkin se oli vain sitä jaahas-meininkiä, jota oikeastaan olen oppinut jo sieltä saamaankin vastaukseksi kun teen OMIA päätöksiä elämässäni. Olipa se sitten miehen valinta tai opiskelu tai työ.
         Jaahas.
         Jos minä joskus olen äiti, en ikinä aliarvioi oman lapseni urahaaveita vaikka ne olisivat mitä!
         En ikinä.