Nurmenvihreä päivä ja puoli-äidin ajatuksia illan hämärässä...

Tuntuu kuin vihreys koivuihin ja pensaisiin olisivat tulleet yhdessä yössä ♥
        Tänä aamuna heräsin vaaleanvihreään maisemaan ja tuntui älyttömän hyvältä, kun puut eivät olleet enää alastoman ja ilmeettömät vaan hiirulaisenkorvat tekivät niistä taas puita, ilmeikkäitä ja iloisia!

Olin suunnitellut, että tänään teen sitten pihamaalla nurmihommat kuntoon ja huomenna pidän jälleen rauhoittumisen päivän. Aamusta lähdin trimmailemaan nurkkia ja pensaiden ja kukkapenkkien reunuksia ja sitten ajelin marjapensaiden juurukset työnnettävällä ennen kuin hyppäsin ajettavan koneen kyytiin. Sai taas monta tuntia puuhastella, että nurmi oli lyhyt, kaunis ja silmiä hivelevän komea. Tosin ihan vielä ei joka kohta viherrä ja pieniä valkoisia läikkiä löytyy vielä nurmikosta sieltä täältä, mutta yleisilme alkaa olla vihreä ♥
      Aion nurmen kanssa tehdä saman homman kuin kukkapenkkien kanssa: en anna sen päästä niskan päälle. Tänään kävi äidin sisko miehineen pienellä ohi-ajo-visiitillä ja tädin mies sanoi vähän huvittuneena, että minä en antanut nurmelle edes mahdollisuutta. En niin, liian monena keväänä olen leikannut sellaista turkkia, ettei kone ole meinannut mennä läpi. Tänä keväänä aion olla ajoissa ja vallan kahvassa enkä sarana puolella!

Tänä vuonna erityisen kauniita on minusta marjapensaat ♥
      Ne on - vielä ainakin - siistit ja kauniit ja katteet juurella tekevät myös niiden juurukset siisteiksi. Tykkään. Kova hommahan se on, mutta mikään ei tule pihahommissa peukaloita pyöritellen. Kaikessa on hommansa!
      Tästä hommasta kuitenkin nautin!
      Ihan samalla tavalla kuin eilinen talkoopäivä teki hyvää, niin erityisen hyvää tekee oman pihan raivaaminen ja siistiminen. Isä sanoi tänään, että kaikki on niin tiptop pihalla ettei paremmin voisi olla ♥ Tuntuu oikeasti hyvältä kun tehtyä työtä arvostaa joku muukin kuin itse ja että sen huomaa joku muu. Se tekee tehdyn työn arvokkaaksi ja tekijälle hyvän mielen, vaikkakin pelkästään jo tekeminen tekee tälle puutarhurille hyvää ja sielulle mannaa!

Loppupäivästä väänsin vielä tulevalle pensaskulmaukselle pohjustuksia ja levitin jo katteet valmiiksi. Olin aamulla trimmannut pohjat mullokselle ja iltasella levitin ensin kasteltuja sanomalehtiä alueelle ja painoksi ripottelin vähän B-luokan katetta eli puupuru+puujäte katetta, että sanomalehdet pysyvät paikoillaan. Viralliseksi katteeksi levitin kevättalvesta murskatut oksamurskeet, kun ne ovat siistimmät ja mukavamman näköiset noinkin paraatipaikalle.

 Nyt siitä puuttuu enää ne pensaat. Katselin jo vähän kuvastoja, että minkälaista minä siihen nyt ostaisin, mutta tilaa on ainakin sen verran, että saavat olla kyllä ihan kohtuullisen kokoisia yksilöitä. Äiti toivoi töyhtöangervoa ja on se minustakin todella kaunis pensas. Voisin harkita sitä jopa tuonne etupihallekin, pyöreän penkin lisukkeeksi, vanhojen omenapuiden kohdalle.
       Katsotaan nyt mitä kaupasta löytyy.
       Päivä oli kääntynyt jo alkuillaksi kun raahasin jalkani sisälle. Venyttelin ja lämmittelin vähän aikaa ja kävin vielä pinkaisemassa juoksulenkin.
        Mukava juosta, kun jalka alkaa olla (tältä erää) melko kunnossa. Tuntui toki vielä tuossa ylhäällä oikeassa jalassa, mutta ei enää kipua enkä enää niin kovasti varonut juoksua kuin ennen. Heti olo ja fiilis juoksusta oli upea kun homma toimi, vaikka eihän jalat vielä priima kunnossa ole. Onneksi kesä on vasta tuloillaan ja saa sitten kehittää juoksua (toivottavasti) koko kesän ajan taas normaaleilla juoksuviikoilla. Tämän viikon neljän päivän huili teki näköjään ihan hyvää, mutta mieli kaipaa jo sitä normi juoksuviikkoa. Ei tämmöinen psykologisesti oikein ole hyväksi, kun on tottunut asioita purkamaan lenkkitossut jalassa. Tässä vaiheessa kuitenkin pitää olla kärsivällinen ja sitkeä niin kesällä sitten saa juosta terveillä kintuilla ja terveellä kropalla ♥

Iltasella sitten olikin vähän toisenlainen tunnelma, kun soitin Miehenmurrille.
        Juniorista ei ollut kuulunut mitään koko päivänä ja kello näytti jo yli yhdeksää. Puhelin ei vastaa ja ne kaverit, joiden kanssa on liikuskellut eivät tienneet missä Juniori oli.. Miehenmurri oli aiheestakin jo huolissaan ja vähän jo äkäinenkin. Onhan Juniorilla ollut näitä tempaisuja ennenkin, mutta näin myöhään ei poika ole koskaan lojunut missään - ei ainakaan niin etteikö isä olisi asiasta tietoinen! Nyt ei puhelin vastannut ja kukaan ei tiennyt missä herra liikkui.
        Minä en ole äiti.
        Minä en ole kenenkään äiti enkä tiedä tulenko koskaan olemaankaan.
        Minä olen saanut puoliksi lapsen kymmenenvuotiaan muodossa, joten minulla ei ole suhdetta häneen vaippaikäisestä. Minulla on ollut koko elämäni lapsia ympärillä, muiden lapsia, eri ikäisiä, pysyviäkin suhteita ihan aikuisuuteen asti. Olen seurannut läheltä kahden pojan varttumista vauvasta nuoriksi herroiksi, tukenut ja auttanut sen minkä olen voinut ja pystynyt, mutta koskaan minulla ei ole ollut omaa lasta.
          Aina sanotaan, että ne ihmiset ovat parhaita kasvattajia, joilla ei ole omia lapsia. Väite on juuri niin ärsyttävä kuin miltä se kuulostaakin ja varmaankin juuri siksi, että se on niin totta. Aina löytyy hyviä neuvoja sellaisilta jotka tuskin koskisivat lapseen pitkällä tikullakaan.
         Tänä iltana kuitenkin mietin, että vaikka Miehen lapsi ei ole minun lihaa ja vertani, hän on kuitenkin lapsi, joka kuuluu minun perheeseeni, josta välitän ja joka kuuluu pakettiin Mieheni kanssa. Juniori on mukava, hauska, sanavalmis ja monella tapaa fiksu nuorimies, mutta ikä tuo monia sellaisia asioita mukanaan, joihin Mieskin törmää ensimmäistä kertaa elämässään: esimurrosikäiseen poikaan.
          Siinä asiassa ollaan siis samassa veneessä.
          Olenhan toki käynyt läpi "otto-lapsieni" eli naapurin poikien kanssa samaa kuohuntaa noin kymmenen vuotta sitten, mutta lapsi on aina yksilö ja jokainen suhtautuu iän tuomaan kuohuntaan eri tavalla.
           Mietin tänään, että jos minä olisin ollut äiti-puolena kotisilla Miehen kanssa poikaa odottamassa niin miten olisin hoitanut tilanteen, kun poika vihdoin saatiin kiinni kaverin luota, kännykästä virta loppu ja jäämässä kaverille yöksi - jo toiseksi yöksi.
         Olisin kai hakenut pojan pois, vaikka kello näytti kymmentä.
         Pitänyt pitkän monologin meidän perheen säännöistä, joiden säännöt ovat ihan omat eikä toisten eli "muutkin saa"-vetoomukset olisin jättänyt omaan arvoonsa.
         Olisin kysynyt, pitikö hänen mielestään meidän yhteinen sopimus puhelimen käytöstä kutinsa ja pitikö poika oman puolensa sopimuksesta kun puhelimeen ei saatu yhteyttä.
         Olisin kysynyt oliko kotiintuloajoissa jotain mitä poika ei ymmärtänyt, jos puhetta olisi ollut että kotona ollaan seitsemän maissa viimeistään ja viikonloppuna vaikka kahdeksalta.
         Lopuksi olisin kai ilmaissut, että kun sovituista asioista ei pidetty kiinni, niin seuraamuksiakin on luvassa. Olisin napannut potkulaudat karanteeniin, laittanut kavereiden yökylät tauolle ja ylipäänsä kavereiden kanssa notkumiset täysin puhuksiin, vaihtanut puhelimen sellaiseen mikä pelittää vaikka veden alla ja missä akku kestää iäisyyden. Kertonut miksi teen sen ja miten asia hoidetaan niin, että nämä "rangaistukset" eivät kestä kolmeenkymmeneen ikävuoteen asti.
          Kun sovitut asiat pysyvät plakkarissa, niistä pidetään kiinni puolin ja toisin, niin kavereiden kanssa saa olla ja viihtyä. Rajoitukset ovat kuitenkin turvallisuutta ja huolenpitoa. Ne ovat sitä varten, että lapsi tietää, että edes jokin asia on sellainen, mihin voi luottaa. Ja vanhemman oikeuksia puolestaan on se, että vanhemman TÄYTYY tietää missä lapsi on.
          En tiedä olisinko selviytynyt puoli-äitinä tilanteesta täysin pistein, mutta näin minä ainakin asian näen. Poika olisi nähnyt asian toisin. Kenties sanonut, etten ole hänen äitinsä eikä asia minulle kuulu. Siihenkin olisi ollut vastaus valmiina.
          Olisin sanonut, että "kyllä kuuluu, kun rakastan sinun isääsi ja sinua, välitän ja kannan huolta molemmista. Vaikka en olekaan sinun äitisi, niin olen huoltapitävä vanhempi, jonka vastuulla sinä olet, tahdoit sitä tai et."



JUOKSUPÄIVÄKIRJA
348. juoksupäivä (125 vko)
- 2172.3 km
- 5km Tappavan mäen lenkki (34 min)
- juoksu oli mukavaa ja vaikka oikean jalan yläosa lonkankoukistajan kohtaa ilmoitti olevansa paikalla, tuntemus ei ollut enää kipua eikä enää häirinnyt juoksua askeleiden muodossa.
- hengitys onnistui ja ryhtikin on parantunut. Olen kai saanut selkälihaksia!
- askelluskin oli lähemmäs normaalia nyt kun en niin kovin varonut enää jalkaa, yritin olla ajattelematta koko asiaa, mutta ihan täysin en siinä onnistunut. Ihan kokonaan ei oikea jalka ollut niin rento kuin vasen
- ehdottomasti kuitenkin parhaimpia juoksuja varmaan kahteen kuukauteen!
- olo oli hyvä kun lenkin jälkeen seisoin lämpimän suihkun alla
- kunpa tästä alkaisi ehjä kesäkausi ja mukavat, vammattomat juoksut
- +14, pilvipoutainen ilma, ihan liikaa päällä, kamala hiki, IHANA JUOSTA!