Aamulla ääni oli kuin audiohäiriö, luin että kova yskä rasittaa ja turvottaa äänihuulia, vaikka virallista kurkkukipua tms. ei olisikaan. Sitähän tämä nyt sitten on. Aikku oli vain tyytyväinen, kun en pälpättänyt kaiken päivää jonninjoutavia, kun sanoin vain pakolliset. Kuiskaaminen vain pahentaa oiretta, joten yritin kaikesta huolimatta puhua normaalisti, vaikka ääni välillä hävisikin kokonaan ja välillä sitten taas kiekaisi kuin äänenmurroksessa nuorilla pojilla.
Satoi melkein koko päivän ja istuin ajettavan ruohonleikkurin selässä työpäivän. Märässä, koleassa ja kipeänä. Hyvä yhdistelmä jos haluaa päästä hengestään ennemmin kuin määräaika olisi! Puolen päivän maissa tulivat miehet kaivamaan meille hautaa peräosastolle. Olin jo vähän salaa niitä odottanut ja olo parani hetkellisesti, kun Miehenmörri ajoi traktorilla tontille ja huiskautti kättään.
Sitten tuli pettymys.
Ei edes tullut morjestamaan. Nopeastihan minun koneeni olisi sammutettu, jos Mies olisi tullut vaihtamaan muutaman sanan. Miehen työpari tuli vähän ajan päästä ja kaivoivat haudan nopeasti. Ajattelin, että hyviin tapoihin kuuluu ainakin käydä moikkaamassa työmiehiä, joten lopetin hetkeksi omat hommani ja vääntäydyin vaatekuormani kanssa haudan reunalle miehiä morjestamaan.
Moit sanoivat ja vetosivat johonkin työtehokkuuteen. Muuta ei miehistä irronnut. En odottanutkaan Miehenmurrin työparilta mitään suurta ja vuolasta sanatulvaa - varsinkaan minun kanssani - mutta Miehenmurrikkakin oli kuin toinen ihminen. Tyly ja kova. En tuntenut sitä miestä ollenkaan. Lähdin vähin äänin viemästä heidän tehokkuuttaan ja kun pääsin leikkurin luokse, tulivat kiukun kyyneleet pintaan. Olkoon! Hyvä tietää miten pitää työmaalla niihin suhtautua!
Kaikilla on erilainen työminä kuin siviiliminä, mutta Miehenmurrikka oli kuin toinen ihminen tänään. Ja suhtautuminen minuun oli pikemminkin sitä, että olisin ollut riesa kuin toivottua seuraa... Sitäkö se sitten on, kun on työkaveri vieressä? En tarkoita, että pitäisi heittäytyä hempeäksi tai puhua rakkaudesta työmaalla, mutta tavallinen ystävällisyyskin olisi ihan kivaa...
Ja kun olin odottanut näkeväni Miehenmurrikan meidän tontilla pitkästä aikaa.
Ei minulla kuumetta ollut. Muuten vaan päivä nujersi minut täysin - ja kaikki muukin.
Kömmin viltin alle heti ruuan jälkeen, katsoin hetken Avaraa Luontoa nauhalta, että pulssi ja verenpaineet laskivat nolliin ja nukahdin. Nukuin kolme tuntia ja äiti kävi jo katsomassa kahdeksan maissa, että olenko vielä hengissä.
Olin kyllä.
Huomaan vaan itse, että joku pöpö riehuu nyt kropassa taas omavaltaisesti ja kovin, sillä tuntuu ettei oikein paukkuja riitä kuin pakolliseen työpäivään. Sekin menee vähän pinnistellessä, mutta poiskaan ei voi jäädä pelkän olon takia. Pitää olla ainakin kuumetta, mieluusti jokin tappava tauti ennen kuin saa sairaslomaa!
Miehenmurri soitti iltasella ja sanoi, ettei ollut tullut puhumaan, kun minulla oli puhelu kesken (??). En tiedä mitä Mies näki, mutta en yleensä harrasta puhelimessa puhumista samalla kun ajan kamalan kovaäänistä ruohonleikkuria ja pidän korvakuulokkeita korvilla! Ja tyly käytös oli vain työkiirusta. Ei ollut aikaa olla kiva.
Tämä selvä.
Puhelu loppui muutenkin vähän lyhyeen, kun minun kanssani oli nihkeää keskustella. Minua ärsytti oma olo ja se, ettei Mies osannut olla puhelimessa ihan vaan hiljaa. Ei minua hiljaiset hetket häiritse, varsinkin nyt kun ääni on muutenkin ihan omituinen, niin olisi ollut mukava vaan vähän puhella ja vain olla hetken aikaa linjoilla. Puhelimessa oleminen on tämän asian puoleen huono yhteydenpitomuoto, kun lähellä oleminen antaa mahdollisuuden olla hiljaa ja olla lähellä. Puhelimessa puhumattomuus ei tuo samanlaista lohtua. Ja Miehen mielestä se tuntuu lisäksi vielä omituiselta...
Puhelun jälkeen itketti taas.
Katsoin Avaran Luonnon loppuun, että mieli vähän tasoittui ennen kuin menin tuvan puolelle keittämään lämmintä kaakaota.
Iltainen taivas oli jo selkeä. Punertava auringonlasku näkyi metsän takana ja kävin pienellä iltakävelyllä kameran kanssa. Kurkistelin kurkun taimiakin, että joko ne alkavat olla kasvuvaiheessa. Pitäisi pian saada niitä maahan asti. Jospa sitä huomenna olisi paremmassa kunnossa - tai ainakin enemmän oma itsensä, niin saisi taas vaikka kasvimaata tehdyksi. Niin ja jos sää antaa myöten..
Yleensäkin kaipaas koiraa aina kun töistä tulen. Minulla oli aikoinaan tapana aina käydä halimassa koira ihan ensimmäisenä, kun sisään pääsin kotiin tullessa. En tiedä tykkäsikö koira minun halimisista, mutta minun oloni helpottui heti kun pääsi sen pehmeään turkkiin painamaan pään. Hävisi kaikki murheet ja surut ja pahat mielet heti!
Nyt minulla ei ole oikein väylää purkaa päivän huonoja juttuja mihinkään. Ei nyt edes juoksuun, kun olen toipilas. Tekee niin mieli juoksemaan! Joka aamu katson haikeana lenkkareita ja juoksuvaatteita. Kaipaan sitä fiilistä, kun lenkin jälkeen pää on tyhjä. Kaipaan sitä tunnetta lenkillä ollessa, kun maailmassa ei ole mitään muuta kuin lenkkarin pohja hiekkatietä vasten. Rahina, hengityksen puhina ja tunne painottomuudesta.
Ainut asia, mikä pitää minut poissa lenkkipolulta on ajatus siitä, että yskä menisi keuhkoihin, tauti pahenisi ja juoksutauko tulisi pitemmäksi. Ja se, ettei sairaana edes kehity treeneissä... Eihän tämmöinen turjake pääsisi kuin pihan perälle juoksuaskelin kun saisin jonkun kohtauksen, yskittää välillä niin että kylkiluut paukkuvat.
En ymmärrä.
Olen tehnyt kaikkeni, että elämäntapani olisi terveellinen. Pidän huolta kehosta ja kropasta. Juoksen, teen pilatesta ja syön hyvin. Silti olen tässä tilanteessa. Olo on kurja, kipeä ja jaloissa on edelleen jotain häikkää. Kipeitä kohtia löytyy joka päivä...
Tuntuu jotenkin epäreilulta.
Nukuin kolme tuntia iltasella ja minua väsyttää taas.
Ehkä pitäisi sanoa itsensä irti työmaalta, kääntää elämä toiseen suuntaan... Mutta jospa nyt ensin odotan, että tämä tunne menee ohi ja sitten, jos vielä tuntuu silti, niin sitten vasta kirjoitan eroanomukseni.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti