Kamala päivä...

Eilen illalla ajattelin, miten ihanaa oli mennä aikaisin peiton alle lukemaan. Iltatoimet ja työt oli saatu tehtyä hyvissä ajoin ja minulla oli ihan oikeasti pelkkää aikaa vain lukea... Silloin vielä ajattelin, että tämähän onnistui hyvin! Siis se minun aikomukseni parantaa omaa elämääni lisäämällä arkeeni sellaisia asioita, jotka saavat minut iloiseksi ja hyvälle mielelle. Nukahdin eilen hyvillä mielin.
           Tänään olikin sitten taas semmoinen päivä, että ihan hyvä vaan kun eilinen ilta oli hyvä ja rauhallinen. Tämä ilta taas oli päinvastainen!
            Työmaalla hermostuin taas tähän meidän systeemiin ja siihen, että meidän hommia vaikeutetaan ihan vaan sen takia, että meillä menee hyvin. Tänään tuli iso traktorikin pyörähtämään tontilla, ilmoittamatta tietysti, joten ei voitu teettää sille mitään siitä työlistasta, jota olen keräillyt sen varoiksi, että joskus ison koneen meidän työmaalle saisi. Eivät vaivautuneet kertomaan, että ovat tulossa...
            Ja kun tulivat niin sitten olivat juuri ja juuri sen aikaa, että saivat ne hommat tehtyä, joita tulivat tekemään ja lähtivät samoin tein pois! En minä ymmärrä tästä touhusta enää mitään ja puhuttiin likkojen kanssa, että hankitaan sarjaliput Bora Boralle tai johonkin muualle autiohkolle saarelle, missä on lämmintä ja missä ei ole hautausmaita!
             Meille jäi sitten vielä semmoinen melko suurehko kivi oikaistavaksi, kun apujoukot katosivat ennen kahvia niin kiireesti, ettei keritty edes keskustelemaan asiasta. Niinhän siinä sitten kävi, että ensimmäinen kiven oikaisuyritys päättyi siihen, että kivi lipsahti kivikärrien sorkista, kaatui ja muksautti kivikärrejä niin, että ne sitten tuuppasivat minut suorilta jaloilta tantereeseen. Ilmat pihalla ja takaraivo varvukoissa. Ihan varma en ole osuiko pää johonkin, koko illan oli vähän hassu tunne ihan tuolla takaraivon puolella, mutta voi olla, että niskoihin kävi enemmän. Aivotärähdyksen yhtenä oireena oli sekavuus, mutta naurettiin, että tyttöjen olisi ollut sitä vaikea minusta havaita...

Eilen olin saanut remonttikohteeseen väliseinän ja ajattelin, että aika huvittavaa tämä remontoiminen, kun ensin hirveällä vaivalla otetaan seinä pois ja sitten siihen kohta tehdään uusi seinä. Ken ymmärtäisi! Tänään puolestaan astuin kotiin, missä näytti alakuvassa olevalta maisemalta: lattia levällään! Olivat viritelleen vesiputket ojoksiin ja iltasella pitäisi kuulemma pujotella vielä sähköjohtoja lattian kautta keittiön puolelle.
           Tänään olin melkein iloinen, että meidän remonttiin tulee parin viikon tauko, kun isä lähtee auttamaan pikkusiskoa sen uuden talon remontoinnissa. Alan olla kurkkuani myöten täynnä tätä - ja pahin on vielä edessä!

Ja kasvimaa näyttää tältä! Hyvää juhannusta vaan kaikki ne pienet alut, jotka kohta peittyvät rikkaheiniin. Pitäisi ehtiä nuokin poloiset pelastamaan ennen kuin se on toivotonta.. Mutta huomaatteko, minun nurmikkoni (tuolla ympärillä) vihertää jo! Hurraa! Kohta saan päristä vuorokauden läpeensä tämän nurmikkoni kanssa...

Syreenit kukkivat komeasti. Toivoisin niiden kukkivan vielä muutaman päivän niin saisin tuoksuvat oksat laitettua puhtaan saunan eteiseen, kunhan sen torstaina siivoan. Huomenna pitäisi ajaa nurmi ja tänään peuhasin etupihan kukkapenkin rikkaheinistä. Eilen oli kahden muun kivikon vuoro, mutta napsin kuvia sitten ihan omaan postaukseen, kun esittelen minun pihamaan helmet.
           Muuten olen kyllä sitä mieltä, että kuolen ennen syksyä.
            Tai jos en minä, niin tapan likat.
           Tänäänkin ajattelin, kun oli taas tiukka ja vaikea päivä, että en selviäisi ilman tyttöjen tukea ja läsnäoloa ja seuraa, mutta minä taidan vastapalveluksena viedä niiltä hengen. En niinkään sen puoleen, etteivätkö ne jaksaisi tehdä - sillä sitä ne todella tekevät - vaan sillä, että puristan kaiken mehun, joka vain esille tirskahtaa. Se on väärin ja minä tiedän sen! Minun fanaattisuuteni ei saisi ajaa toisia siihen, että ovat ihan loppu jokaisen viikon jälkeen. Minun pitäisi osata ottaa vähän iisimmin. Ottaa työ työnä ja elämä elämänä eikä sotkea niitä kahta asiaa ainakaan kovin kovasti yhteen!
              Sanoppa se minulle.

Minulla on taas niin ikäv koiraakin, etten meinaa saada henkeä. Minulla ei ole ketään eikä mitään, joka pitäisi minut kiinni tässä elämässä ja arjessa samalla tavalla. Nyt tuntuu, että vellon vain virran mukana ilman suuntaa ja päämäärää. En jaksa edes miettiä mitä seuraavaksi. Ensimmäistä kertaa minulle ei ole tulevaisuutta. On vain tämä hetki, kun en pidemmälle osaa enkä halua ajatella omaa elämääni...
          Antaisin mitä vain, että saisin pitää koiraa vielä sylissä yhden ainoan kerran....

Kävin iltasella juoksemassa ja selvittämässä päätä. Tepsi kyllä varsin hyvin yhdistettynä saunaan ja lämpöön.

JUOKSUPÄIVÄKIRJA
80.juoksupäivä (28. viikko)
- 5km metsätie (31min)
- ajattelin ottaa semmoisen "hölkkämatkan" mutta aika tavanomaiseksi juoksuksi se kuitenkin meni
- jalat tuntuivat hyviltä ja niissä oli ihan kivasti virtaa
- hengitys toimi suht hyvin vaikka vähän alavatsaa nipisteli (vatsa muutenkin ollut taas vaikeampi)
- ryhti ja asento olivat jälleen vähän lösähtäneet, mutta suhteellisen suora asento 
- viileähkö ja tuulinen ilta, +13