Ukkosta...

Olen elossa.
        Vaikka se ei nyt siltä tunnukaan. On taas semmonen ilta, että tekisi mieli vaan itkeä ja raivota ja huutaa ja heitellä jotain. Tämä viikko on ollut töissä kamalan vaikea ja pitkä. Olen ollut kamalan väsyksissä ja kotona en ole ehtinyt olla oikein kunnolla... Sehän se varmaan stressaa ja vaivaa eniten. Ei ole sitä kevyttä arkea ja omia juttuja.
         Eilen vein Miehen treffeille. Meillä on huomenna 1.vuotisvuosipäivä ja ei olla oikeilla treffeillä käytykään. Oli jo korkea aika siis ♥ Käytii leffassa ja syömässä grillisapuskaa sitten leffan päätteeksi. Elokuva ei nyt varsinaisesti kuulunut Miehen lempparileffa-genreeseen, sillä vein meidät katsomaan Jojo Moyesin kirjaan perustuvaa elokuvaa Kerro minulle jotain hyvää. Olen odottanut elokuvaa vuoden ja kyllä kannatti! Elokuva oli ihana ♥ Ja naispääosan esittäjä (taisi olla Emilia Clark) oli hurmaava. Vei kyllä jalat alta - kaiken suhteen. Istuin kaksi tuntia hievahtamatta ja imin itseeni tarinaa. Voi kun leffa tulisi oikein pian DVD:lle!

Alkuviikosta oli ukkostakin. Vähän väliä jyrähteli ja hautausmaalla ei oikein voinut olla ukonilmalla. Naurettiin tosin, että semmoinen ns. tunnustelija voitaisiin aina välillä laittaa, että joko salamat ovat loppuneet... Ei oikein ole ollut helteitä, mutta näköjään silti ukkosta riittää. Toivottavasti kohta ne helteet palaisivat. Alkaa käydä hermojen päälle nämä sateet jo!
       Oikeasti.
       En tiedä mikä minulla on näinä päivinä (vai pitäisikö sanoa näinä viikkoina) oikein ollut! Koko ajan hirveän vihainen tai surullinen. Tänäänkin tuli itku ihan ilman syytä ja loppupäivän olin sitten vihainen. Tosin siihen vihaisuuteen voi vaikuttaa sekin, että kävin tänään ostelemassa vähän vaatteita meidän Vaasan reissua varten, mutta en löytänyt kuin topin (!!!) - siis yhden ainoan topin. Listassa oli housut, paita, kassi, kengät... Ok, yhdet kengät löysin, mutta ei oikein voi ostoksilla juhlia. Ainut hyvä puoli on, ettei mennyt niin paljoa rahaa.

Tänään jäi lenkki väliin ja loputkin tämän viikon lenkeistä jää väliin, kun ollaan reissussa.. Tiistaina kävin lenkillä ja fiilistelin vähän uimarantaani. Tai mikä minun se enää on. Se myytiin kyläläiselle ja se tekee siitä taatusti yksityisen. Enää en voi uida siellä. Ja sekin vetää haikeaksi. Ihan kuin kaikki tuttu ja turvallinen hajoaisi alta... Lapsellista ajatella näin. Joskus uudet jutut ovat niitä elämän parhaimpia asioita, pitää vaan välillä päästää vanhasta irti.
         Tämä ilta meni pakatessa ja pyykätessä. Huomenna lähdetään 8 maissa ajelemaan ja hyvässä lykyssä ollaan iltapäivästä jo Vaasan puolella. Olisin innoissani jos jaksaisin innostua. Väsymys on kamala ja tästä pitäisi päästä äkkiä nukkumaan.

Tämmönen söpöläinen löytyi meidän työmaalta taas. Näitä on valvontakameran mukaan ainakin 8... eli kohta ei tarvitse nurmea leikata! Seura tekee kaltaisekseen, toivottavasti, näin suloisena olisi mukava olla ♥
          Olen nähnyt taas painajaisia meidän koiran kuolemasta.
          En haluaisi nähdä semmoisia painajaisia... kaikki muut kävisivät päinsä, mutta ne painajaiset missä meidän koira kuolee - tavalla tai toisella - ahdistavat minua. Varsinkin kun herään siihen, niin ensimmäinen ajatus on helpotus, että se oli unta, sitten tulee ahdistus ja sitten ikävä ja itku. En tiedä mitä joku uniselittäjä sanoisia niistä, mutta näiden unien jälkeen olen väsynyt ja täysin nujerrettu heti aamusta...
          Kunpa tänä yönä saisi nukkua rauhassa...
          Palataan, kunhan palaan Länsi-Suomen valloitukselta.
          Be careful out there.

JUOKSUPÄIVÄKIRJA
12.7.2016
233. juoksupäivä (83 vko)
- 1473,9km
- 5.6km uimarantalenkki (35min)
- juoksentelua, vähän uuvutti varmaan univajekin osaltaan
- hengitys, askeleet ja ryhti suht hyvät
- sateen jälkeinen raikkaus
- +15 pilvipoutaa