Koiraikävää ja kevättä.

Nukuin kuin uppotukki. Selvästi oli eilisyöstä jotain vajausta. Postinhaku matkalla pihatietä vastaan tuli karvainen otus. Ensin ajattelin, että onko se kettu, mutta sitten huomasin, että se oli liian korkea ketuksi. Kun otus tuli lähemmäs huomasin sen pystykorvaksi tai ainakin sinne päin olevaksi koiraksi. Semmoinen sirppana, pieni ja laiha reppana ja selvästi tykkäsi silityksistä.
           Ensin odottelin, että joku tulisi jostain metsänreunasta ja pyytäisi koiran luokseen, mutta ei näkynyt metsämiehiä eikä metsämiesten autoja. Koira jäi pyörimään pihamaalle eikä silläkään ollut mikään kiire kotiin. Selvästi sillä nälkä kuitenkin oli, kun hamusi koko ajan rukkasta ja etsi namuja - ja arvatkaa vaan miten piti pinnistellä itsensä kanssa etten hakenut jotain syömistä, mutta tiesin, että koira oli saatava kotiin tai muuten se olisi ruoan perässä minun rapullani aina!

Soittelin lähinaapureille ja kyselin, kenellä voisi olla tämmöinen koira. Ärsytti kun joko suhtautuminen oli sitä, että "anna vaan kyytiä sille" tai sitten sanottiin välinpitämättömästi että "no ei tule ketään mieleen". Onneksi olin juoksureissullani nähnyt erään kylänmiehen pihassa samantyyppisen koiran ja soittelin sitten siihen suuntaan, ihan kuin vähän kokeeksi. Ei vastannut kukaan ennen iltaa. Aloin jo huolestua, vaikka koira nukkuikin tyytyväisenä rapulla auringon kehrässä ja ei sinänsä ollut hätää, mutta mahdollinen kylmä yö ja syömättömyys tekivät minun oloni levottomaksi.
             Onneksi iltasella talonväki tuli kotiin ja sanoivat, että kyllä heidän pojallaan semmoinen koira on. Nappasin koiran hihnaan, nostin autoon ja ajoin niiden tienpäähän ja kävelytin pihaan näytille, että onko samaa näköä. Vanha emäntä sanoi, että onhan se niiden pojan koira. Poika asui muutaman sadan metrin päässä, joten vein karkulaisen kotiinsa. Heti kun mies oli koiransa omakseen tunnistanut päästin koiran irti ja ruokakuppi ja vesi löytyivät nopeasti häkin kulmasta.

Toisaalta tuntui hyvälle, että koiralle löytyi koti, mutta tämmöisenä ns. pehmoisempana koiraihmisenä olisin vienyt koiran sisälle ja vähän hemmotellut lämmöllä ja ruualla sitä. Nyt koira pomppasi komppiinsa ja katseli oviaukosta ihan kuin reissu olisi ollut vain pieni seikkailu arkiseen elämään. Yritin ajatella, että jokainen hoitaa koiransa tavallaan ja minä tein sen, minkä vain koiran löytänyt ihminen vain voi toisen koiran eteen tehdä. Mies otti puhelinnumeroni ja sanoi, että laittaisi kyllä pantaan puhelinnumeron, jos reissut alkavat tulla tavaksi. Kysyi, mitä oli velkaa, mutta minä sanoin iloisesti, että kunhan koira löysi kotiin niin minä olin tyytyväinen. Mies sanoi tuovansa vaikka savustetun lahnan kiitokseksi kunhan semmoisen saisi.
         Loppu hyvin, kaikki hyvin.
         Huomasin vain, kun koira pyöri päivällä jaloissa, nojasi ja pyöriskeli kinttuja vasten, nautti silityksestä ja riehaantui kun vähän sen kanssa leikki, että miten mukava kaveri koira todella on. Tuli ihan kamala ikävä meidän koiraa, sitä oloa, että joku on siinä vieressä, joku jonka kanssa sai höpötellä omiaan ja joka pyöri ympärillä ja tykkäsi. Kun tulin kotiin koiranvienti-reissultani niin itku tuli pihamaan hiljaisuudessa. Pihamaalla näkyi koiran jälkiä, hanskat tuoksuivat koiralle ja mikä pahinta, jäljet eikä tuoksu olleet oman koiran... Ikävä ryöpsähti mieleen isona ja painavana ja kaipasin taas sitä, että olisi saanut kapsahtaa oman koiran kaulaan, rutistaa ja nujuta sen kanssa. Pitää hyvänä ja silittää se kyllästyksiin. Piha oli hiljainen ja autio ja talo pimeä.
           Ja sitten se toinen tunne.
           Huoli, murhe ja se voimattomuus, kun ei voi tehdä koiran puolesta enempää.
           Se ryöpsähti päälle myös, kun mietin mitä tekisin tuntemattomalle koiralle jolle en löytäisi kotia ennen pimeää ja pakkasta. Sitä huolta minulla ei ole ikävä, sitä murehtimista ja surua että onko koiralla kaikki hyvin. Vihasin sitä oloa silloin kun meidän koira tuli kipeäksi enkä voinut auttaa sen enempää kun koira ei osannut ääneen sanoa, että koskeeko tai että mihin koskee. Vihasin sitä oloa!
          Ja huomasin myös sen, että vaikka koiran kanssa olikin pihalla pitkästä aikaa mukavaa niin en minä koiraa kaipaa noin yleensä, kaipaan MINUN KOIRAA. MEIDÄN KOIRAN älykästä katsetta, pään keikuttelua ja korvien heiluttelua, urinaa ja tyytyväistä murinaa ja pehmoista turkkia ja märkiä tassuja.
          Saunassa itkeä tillitin sitten ikävääni iltasella.

 Eilen olin kaupungissa ja löysin sen kirotun juhlamekon. Mustan ja pitkän iltapuvun. Ihan kaunis, toivottavasti kelpaa. Samalla keikalla kävin kampaajalla ja lääkärissä, joten kaikki tuli kerralla tehtyä. Ei tosin olisi pitänyt kampaajalla käydä. Meni hiukset vähän liian lyhyeksi ja nyt en oikein tunne itseäni itseksi... Onneksi hiukset ovat uusiutuva luonnonvara. Ajattelinkin, että nyt voisin vaihteeksi kokeilla miten pitkälle pinna kestää kasvattaa hiukset vaikka semmoiseksi lyhyeksi polkaksi... On ollut niin pitkään nämä tosi lyhyet hiukset, että vaihtelu virkistäisi... Katotaan nyt jaksanko kasvattaa.
        Pakkaset ja lumi vaihtuivat plussaksi ja loskaksi tosissaan. Joka paikka loskaa täynnä. Lehdessäkin oli että vesi ja loska tukkivat viemärit ja kaupungissa kadut tulvii. Täällä ei onneksi tulvi kuin mahdollisesti ojat, mutta kun eilen yritin vähän pihamaata työnnellä traktorilla niin taisi vaan mennä huonommaksi. Ei loska liikkunut oikein mihinkään..
          TULISI SE KEVÄT JO! Tänään oli ihan jo keväisen taivaan näköinen auringonlasku, kun tulin iltalenkiltä, eikö vain?!

Tänään pitikin heittää iltajuoksulenkki, kun päivällä meni koiran vahtina. Ihan mukava vaihteeksi käydä iltapuolellakin kun nyt oon juossut iltapäivästä. Ja mikä parhainta, tuo iso tie oli jo kuiva joten asvaltilla sain juosta koko pätkän! Ja huomasin kyllä eron niin vauhdissa kuin mielialassa kun ei tarvinnu loskassa tarpoa. Kokeilin intervallijuoksua, missä juostaan kovaan ja sitten palautellaan pulssi ja sitten taas spurtataan... Ei nyt ihan onnistunut näin ekalla kerralla, mutta pienellä harjoittelulla varmaan onnistun vähän paremmin seuraavalla kerralla. 5km matka oli kuitenkin tämmöiseen "spurttailuun" oikein sopiva matka, kun piti saada kroppa väsyksiin ja ajatukset muuhun kuin koiraan.
         Iltasella istuin saunassa ja haudoin kintun lihakset kuntoon, vaikka vasemman polven reunus taas vähän kipeyttä yrittääkin. Varmaan tuosta miun pakara haasteen kyykkimisestäkin vähän ottanut itteensä... Alkaa olla kyykkäyskerrat jo sen verran isonumeroisia, että ei oikein kintut taida tykätä... Onneksi huomenna on vapaapäivä niin haaste-treeneistä kuin juoksusta niin saa hoidella kinttuja välillä hieronnalla ja venyttelyllä oikein kunnolla. Se tuppaa aina välillä unohtumaan.

Kattelin iltasella nauhalta Akin ja Ritan rakkausdieetti-ohjelmaa ja huomasin, että suurimmaksi osaksi ihmiset jotka ohjelmassa ovat, sanovat, että silloin kun painoi vähemmän ja kroppa oli paremmassa kunnossa oli mielikin hyvä ja fiilis itsestään tosi hyvä. Parisuhdekin oli "eläväisempi" ja villimpi, kun jaksoi paremmin.
           Niinpä!
           Kyllä se on vaan niin, että onni lähtee itsestä. Siitä, että ITSE voi paremmin ja pitää ITSEÄÄN ihanana ja sen arvoisena, että jaksaa huolehtia kunnostaan ja hyvinvoinnistaan. Kun oma mieli ja kroppa voivat hyvin, on sitten energiaa pitää parisuhdettakin yllä ja huomata ja antaa hellyyttä toiselle ♥
           Ainakin minä olen sen huomannut, että kun oma olo on hyvä niin jaksaa olla toisellekin mukavampi, iloisempi ja näyttää rakkauttaan ihan oikeasti!
           Eli nyt kaikki kevätsirkut, ulos ja lenkille ja kevättä kohti! Kyllä se sieltä tulee ja sitä odotellessa voi vaikka vähän hemmotella itseään liikunnalla ja hyvällä ololla!
           Muiskis!


JUOKSUPÄIVÄKIRJA
185. juoksupäivä (66vko)
- 1194,7km
- 5,4km uimarantalenkki (30min)
- kokeilin INTERVALLIJUOKSUA: ensin lämmittelin lihaksia 2,5km ja sitten lämmittelyhyppyjen jälkeen tein pieniä spurtteja ja pulssin tasoittelua vuoron perään. Ei oikein onnistunut niin hyvin kuin olisi luullut ja se on vaikeampaakin kuin luulisi...
- no ainakin sain itseni väsyksiin ja jalat saivat treeniä!
- lenkin päätteeksi tein vielä noita haaste-liikkeitä ennen saunaa ja olin kyllä siinä kunnossa, että olisin voinut jäädä saunanlauteille lojumaan
- pitänee kokeilla ensi viikolla uudelleen
- hengitys ja ryhti hyvät ja oli ihana juosta, kun maantie oli kuiva ja asvalttipinta piti tossun alla! JEE!
- +2, pilvipoutaa ja kaunis kevätilta