Lumisia päiviä

 

 Miten ihanaa on herätä tämmösiin aamuihin!
       Ja hei, kuukausi jouluaattoon! Eikö ole hienoa, mitä!
       Aurinko tulvii verhon raosta ja pakkasta on sopivasti. Tarkkaa lukemaa en tiedä, kun lämpömittarin laitto on vielä vaiheessa... Ainakin sen kaksi astetta pakkasta, mitä aamuinen lehti lupaili. Elelen nyt niitä aamuja, joista vain haaveilin noin kuukausi sitten. Uunissa rätisee tuli ja istun aamupalalla aamun lehti edessä ja nautin omasta elämästä!
        Eilen tein vähän niitä hommia, joita olisi pitänyt tehdä ennen lumia, mutta jotka voidaan vielä näin vähällä lumella tehdä. Kelasin jäätyneen saunan vesiletkun auki tai niin suoraksi kun kiepille jäätyneen letkun voi aukaista ja vedin sen vanhan navetan puolelle sulamaan ja suoristumaan ja pois talven jaloista. Sitten tyhjensin sen meidän arkkupakastimen sulavesistä. Oltiin vaan nostettu se traktorin peräkuuppaan sulamaan ja nyt se sulavesikin oli jo saanut riitteen pinnalleen, että aikaisemminkin olisin tämän voinut hoitaa, mutta jotenkin ei ole jaksanut/viitsinyt...

Olin jo pitkään ajatellut linnuille ruokintapaikkaa tai ainakin mahdollista sellaista. Eilen sitten kyhäsin jonkinmoisen tuohon kivikon reunaan, että tuvan ikkunasta sitten näkee jos siihen joku siipeilijä erehtyy menemään. Laitoin vaihtoehdoksi vanhan ajan lyhteen, vaikka muina vuosina ei ole paljon lyhteen perään haikailtu.. Ruokintalaudalle laitoin jotain murua mitä kotoa eilen hätäisesti löysin, kun lehdessä sanottiin, että linnut ovat melko kaikkiruokaisia siementen suhteen... Vielä ei ole kumpaakaan koskettu, onkohan minulla väärät eväät? Vai onkohan niitä vaan liian vähän...?

Tänään paistoi aurinko sillä lailla viistosti koko ajan, vähän kuin olisi napapiirillä. Ihana keli ja kun peuhasin tällä kertaa sitten auringonkukkien jäänteiden parissa niin monta kertaa nojasin hankoon ja katselin valkeaa, marraskuista maisemaa ja ajattelin, että kauniimmaksi ei ensiluminen maailma oikein voisi tulla!
         Olin jättänyt auringonkukat pystyyn lintuja varten ja kai ne sieltä olivat siemeniä jonkun verran löytäneetkin, mutta sen verran rumiksi mustuneet kukanvarret olivat menneet, etten enää jaksanut niitä lumisessa maisemassa katsoa. Hangolla nostelin juuripaakut ylös (ihmeen hyvin lähti kun maa ei vielä ollut jäässä!) ja rapistelin suurimmat multakokkareet pois.
         Ei jäänyt kuin kaksi mustaa läikkää valkealle pellolle.

Isä toi tänään vuorivillakuorman pakettiautolla ja vei samalla sen pakastearkun äidille joulupakasteita varten. Alkaa viinimarjat ja mustikat ja mansikat täyttämään niiden virallista pakastinta ja jouluhörhelöt ei sitten taas mahdu mihinkään ja se onkin ensimmäinen pinnaa kiristävä asia joulustressissä!
        Tulin juuri kellarista, missä olin lyönyt päälakeni kipeästi matalaan ovenkarmiin. Kyynelien jälkiä pyyhkien naapurin emäntä huuteli terveiset maantieltä, oli lähtenyt kävelylle ihanaan keliin. Myöntelin kelin ihanuudesta ja sanoin, että kohta pitää itsekin lähteä lenkillä käymään kunhan ehtii. Oikein nauratti, kun emäntä sanoi epäilevällä äänellä, että meidän pihaan oli tullut auto. Olisin jotenkin toivonut, että isä olisi pysynyt pakettiautossaan pidempään, että olisi saanut jonkinmoisen juorun aikaiseksi minun pihaani tulevista autoista, mutta pilalle meni sekin juoru, kun huikkasin takaisin, että meidän isä se oli.
          Oikeasti huvittaa ja suututtaa yhtä aikaa se, miten hyvin täällä pelaa tuo "turvallisuuspalvelu". Minulla kävi viime viikolla tuparivieraita ja heti kun naapurinemäntä kävi äitiä morjestamassa viikonloppuna niin sanoi, että meidän pihassa oli ollut monena iltana ihan vieras auto... Täällä ei mikään vierailu pysy salassa ellei sitten ajaisi autoa tallin puolelle piiloon, mutta ihan niin suureen operaatioon en ole vielä ryhtynyt, kun kyse nyt on kuitenkin minun vieraistani. Tiedonkulku vaan ärsyttää välillä aika kovin, mutta se on kai hinta joka maalla asujan on maksettava asumisestaan...

Tänään tein uunissa porsaankyljyksiä. Laitoin perunat ja porkkanat pataan alle ja vähän ruskistetut kyljyksen niiden päälle ja vettä päälle. Laitoin ne lenkin ajaksi hautumaan ja ajattelin, että kun tulen lenkiltä nälkäisenä olisi ruoka valmis.
         Ohjeissa sanottiin, joita luin netistä, että vettä pitää olla sen verran, että kyljykset peittyvät juuri ja juuri... taisin laittaa liian paljon vettä, kun kyljykset lilluivat vedessä vielä 40 minuuttisen lenkin jälkeenkin... Tai sitten minun ei olisi pitänyt laittaa pataan kantta vaan vasta lopuksi haudutella ruokaa kannen kanssa. Puolitoista tuntia annoin ruuan kypsyä uunissa ja ikuna en ole syönyt yhtä pehmeitä, sopivan suolaisia ja hyviä vihanneksia. Eikä kyljyksissäkään mitään vikaa ollut, ehkä se vedessä lilluminen ei vaan antanut niille sellaista lihamaista makua, heh! Noh, seuraavan kerran osaan tehdä sitten niitäkin paremmin.
          Lenkin, suihkun ja ruuan jälkeen körmähin hetkeksi sohvan kulmaan lukemaan kirjaa (tällä kertaa Kaari Utrion Paperiprinssiä), mutta yksi luku ja kiepsahdin hetkeksi kyljelleni... Väsytti, sillä lailla ihanasti... Vähän kuin jouluna joskus, kun ei oikein muuta maailmassa ole kuin hämärä hiljaisuus, hyvä jouluruoka ja kirja ja lukemisen välissä otetut torkut...
          Lenkki meni hyvin, vaikka selvästi pelkkä aamupala ei oikein anna tarpeeksi powereita jaloille. Tuntuivat taas vähän kuin olisi kiviä ollut taskussa. Alkumatka on kankeampaa menoa kun jalatkin lämpenee niin hitaasti pienessä pakkasessa, keskikohta menee jo paremmin ja loppumatkasta väsähtää sitten muu kroppa. Hyvä olo siitä kuitenkin tuli, kun juosta viipotti pienessä pakkaskelissä ja lumisissa maisemissa ja ilta-auringossa. Ihanaa! Voi kunpa loppuviikon lämmöt eivät veisi lumia pois...

Pupuset ovat jo käyneet kurkkimassa minun omenapuuvarastoja, että jospa pääsisi syömään... Mokomat olivat kiertäneet kaikkien kolmen talvisuojatun omenapuun ympäri - tuloksetta tosin!

Sain muuten viikonloppuna mainosten mukana jutun, missä haastettiin ihmisiä kirjoittamaan veteraaneille kortti ja kiittämään itsenäisestä ja vapaasta Suomesta. Postin oman jutun voi lukea täältä. Minusta ainakin on ihana saada "omaa postia" kirjeiden ja korttien muodossa, joten siinä yksi syy miksi kirjoitin oman korttini. Se suurin syy oli kuitenkin se, että arvostan veteraanien työtä itsenäisen Suomen eteen kovasti. Olen lukenut paljon sotiin ja sodanjälkeisiin aikoihin sijoittuvia romaaneja, mutta en voi silti ymmärtää täysin niitä aikoja ja sitä yhteistä taistelumieltä, joka Suomessa silloin oli. Periksi ei annettu, vaikka kaikki todennäköisyydet olivat vastaan. Vähän kaipaisin sitä samaa tähän nyky-Suomeenkin...
       Huomenna on viimeinen päivä postittaa kirjeet tai kortit.
       Pieni teko ilahduttaa pitkäksi aikaa.

JUOKSUPÄIVÄKIRJA
145. juoksupäivä (51 viikko alkaa)
- 7.2 km kylälenkki (44min)
- ihan hyvä juoksu, ei mihinkään sattunu, koskenu tai krampannu, vähän kuitenkin jalat painoivat eikä juoksu niin rentoa ollut kuin olisi voinut olla
- hengitys ok, piti jo laittaa liina pään ympäri että olisi saanut laittaa jo vähän suun eteenkin jos ilma olisi tuntunut liian kylmältä hengittää, ei onneksi ollut vielä siihen tarvis
- ihana keli juosta, vähän pakkasta ja kirkas keli, tiet olivat vaan joka kohdasta niin liukkaat, että piti juosta tien reunassa ja askel vähän kärsi niissä paikoissa juoksemisesta... kaltevalla tiettä erityisesti...
- kuvitella, kohta on vuosi täynnä juoksua! ♥