Kevätillassa...

Palokärki lennähtää metsän suojasta sähkötolppaan ja hakee tolpasta sen reunan, joka hehkuu ilta-auringon punassa. Muutama napakka isku puisen tolpan kylkeen ennen kuin otus siirtyy ylemmäs ja iskee rytmikkäästi peltiseen tukivarteen sähkötolpan päässä. Musta ruumis liikkuu kevyesti tolpan ympäri ja punainen töyhtö heilahtaa päälaella, kun palokärki iskee toisen kauas kantavan rummutuksen tiedoksi, että on saapunut paikalle ja aikoo omistaa nämä kulmakunnat.
     Askel osuu kevyesti kosteaan hiekkatiehen.
     Hiekka on pehmeää ja routa on nostellut tien pintaa sieltä täältä pienille halkeamille ja kuopille. Lumet ovat paenneet jo tien reunojen ojiin ja sulavat vedet näkyvät jo ojissa niissä kohdin, missä aurinko on saanut tuhoa aikaiseksi kinoksiin. Ojankaltailla näkyy tummaa maata vain laikkuina, mutta kostean maan ja heräävän heinän tuoksu tunkeutuu väkevänä aistittavaksi.

Emäntä hymyilee pehmeästi siristellen silmiään ilta-auringon kirkkaudessa. Aurinko on jo muuttunut punertavaksi ja painuu koko ajan yhä alemmas metsän reunaa hipoen. Viimeinen kajastus maalaa kaiken punertavaksi ja taivaalle ilmestyy punertavien sävyjen tanssi.
     Kaikki on hetken aikaa kohdillaan ja maailma oikeassa kulmassa.
     Hetken aikaa on hyvä hengittää. Ajatella kevyesti ja kävellä pehmeää nurmen pintaa pitkin. Miksi pehmeästä nurmesta tulee itsestäänselvyys kesäkuukausina? Ensimmäisten pälvien ilmestyessä hankien alta jalka tunnustelee maata kuin ihmettä. Pehmeää, periksi antavaa ja silti vahvaa maata askelten alla. Miten voi kaivata jotain niin tavallista niin paljon?
     Varpuset pyrähtävät lentoon ja katoavat paljaisiin oksistoihin pihakoivuun. Sirkutus kuuluu terävänä muuten hiljaisessa kevätillassa. Laulussa on samaan aikaan iloa ja päättäväisyyttä. Sellaistahan elämän kuuluisi ollakin. Päämäärä tiedossa ja askeleet vahvoja ja päättäväisiä sitä kohden.

Emäntä seisahtuu hetkeksi pihamaalle ja jokainen kuiva lehti, joka pyörähtää tuulessa, on hänen silmissään perhonen. Aurinko osuu talon kulmaan ja tekee maisemasta hetkeksi taulun. Millainen taiteilija pitäisi ollakaan, että saisi ikuistettua kaiken sen hiljaisuuden, pakahduttavan odotuksen ja riemullisen ilon samaan kuvaan. Luonto tekee sen hetkessä. Sanomatta. Kehumatta. Ilman pakkoa. Noin vain.
      Töyhtöhyyppä kiertää auringon kultaista kehrää ja laulaa tasaista lauluaan kaipaus äänessään. Äkkiä toinen ääni vastaa ja lintu pyörähtää ympäri. Hankea vasten näkyy toinen musta hahmo, joka kiepsahtaa ilmassa muutaman kerran kuin tervehtien ja pian ilman täyttää jälleennäkemisen riemu.

Raskaasta talvesta muistuttavat ainoastaan sulamattomat kinokset ikkunoiden ja räystäiden alla. Auringon lämpö sulattaa niitä sitkeästi, mutta emäntä huomaa ajattelevansa niitä jo eri tavalla. Kuin voitonmerkkinä siitä, että edelleen eletään. Ollaan elossa. Kaikesta huolimatta valo voitti tälläkin kertaa.
      Se hetki, kun talvi luovuttaa ja kevät vetää keuhkot täyteen ilmaan ennen kuin puhkeaa hehkumaan, on voitto. Maamerkki siitä, että selvittiin pimeästä, kylmästä, epätietoisuudesta, surusta ja painavasta olosta, joka seurasi jokaisella askeleella liian lähellä. Se hetki kantaa kuin aalto kaarnaa. Kevyesti myötäillen ja tietäen, että vaikka kaikki se suru, tuskainen taakka ja raskas epätietoisuus on edelleen läsnä, sillä ei ole enää samanlaista mahtia ja voimaa kuin ennen. Se on kutistunut kannettavaksi ja mahtuu pienempään tilaan.

Emäntä vilkaisee vielä pihamaata ja hymy ulottuu silmiin. Jossain vaiheessa keskellä kaikkea pimeää hän ei ollut varma osaako enää hymyillä niin, että se ulottuu silmiin ja sydämeen asti. Hän hipaisee ohimennessään vanhan kuusen oksaan, joka vihertää kylmän ja lumisen talven jälkeen samalla tavalla kuin jokaisen lämpimän päivän päätteeksikin. Kysymättä lupaa keneltäkään. Ikivihreä on kauneimpia sanoja juuri tänään.
       Aurinko hipaisee puiden epätasaista reunaa ja sytyttää ne punahehkuisiin liekkeihin. Jos jokainen kokisi kevään jokaikinen päivä elämänsä aikana, ei murheet kasvaisi suuriksi eikä surut kaataisi alleen. Toivo on vahvaa uskoa paremmasta ja usko on leppymätöntä toivoa hyvyyden voittamisesta.
       Sitä on kevät.
       Toivoa hyvyyden voitosta.

JUOKSUPÄIVÄKIRJA
571. juoksupäivä (209 vko)
- 3465.4 km
- 7.2 km kylälenkki (45 min)
- pose method-juoksua
- aivan mahtavaa, että tuli löydettyä ne juoksusivut!
- jalat ovat ihan kuin jonkun toiset
- puolen matkan jälkeen ei tunnu säärissä tai pohkeissa mitään, polvi ei vihoittele, lonkankoukistaja ei kiristä ja juoksu kulkee eteenpäin kevyesti ja huomaamatta, hengitys on rauhallista ja tasaista, matka ei ole mitään ähinää ja taistelua vaan JUOKSUA! ♥
- tuulettelin kesken reissun vähän väliä, sillä olin niin iloinen ja onnellinen että saan juosta tällä fiiliksellä kaikkien näiden vaikeiden kuukausien jälkeen
- ja yksinkertaisesti opin kaatumaan ja laskemaan jalkani oikein alas, painovoiman kera
- juokseminen on tällä hetkellä takareisien ja pakaroiden dominointia, huomaan, että lihakset ovat ymmälläään syntyneestä muutoksesta, mutta se toimii. OIKEAT lihakset treenautuvat ja vahvistuvat!
- +8, ihana kevät keli ja sain olla jo vähän kevyemmissä vaatteissakin.
- kevät on ihan parasta!!! ♥