Jojo Moyes: Elä rohkeasti

Jojo Moyes

ELÄ ROHKEASTI

Gummerus

Louisa Clark ottaa ja lähtee New Yorkiin toteuttamaan unelmansa ja haaveensa. Suurkaupunki tuo mukanaan iloa, surua, yllätyksiä ja uusia ystäviä. Kaikki ei kuitenkaan suju niin kuin Lou oli ajatellut. Työnantajalla on salaisuuksia, koti-ikävä vaivaa, etäsuhde ei olekaan niin helppoa kuin luulisi ja New Yorkin kadulla kävelee vastaan muistutus menneisyydessä. Äkkiä Louisa ei olekaan enää varma kumpan elämään hän kuuluu.

Elä rohkeasti-kirja on Moyesin trilogian päätösosa. Joskus olen ajatellut, että hyvä kirja ei vaatisi jatko-osia ja joskus olisi vain hyväksyttävä se, että kirjan henkilöt jatkavat eloaan ja oloaan ilman, että siitä pitää kirjoittaa lisää kirjoja. Moyesin Louisa Clark-kirjojen kanssa olen hieman eri mieltä.
      Ensimmäinen Kerro minulle jotain hyvää oli mahtava lukuelämys. Se pysäytti minut täysin. Toinen osa oli lievä pettymys, ehkä juuri ensimmäisen osan kokemuksen takia, mutta tämä kolmas teki vain hyvän mielen. Ei kirja ollut mitenkään järisyttävän erilainen eikä se tuonut kamalasti mitään uutta, mutta lukijana tarvitsin kai jonkinmoisen päätöksen sille tarinalle, joka alkoi muutama vuosi sitten.
       Kirjassa on 500 sivua, joka alkuun tuntui tiiliskiveltä, mutta nopeasti se oli kuitenkin luettu. Tarina kantoi koko matkan ja lukemisen aikana kävi tunteet laidassa jos toisessakin.
       Kirjan teemana kulkee alusta loppuun uusi alku-uusi elämä, mutta myös etäsuhde on vahvasti isona osana kirjaa. Ehkä haen kirjoista omaa tilannetta peilaavia juttuja, mutta huomaan tämän tästä, että lukemani kirjat sopivat mainiosti oman elämäntilanteen kanssa yksiin. Ei tästä kirjasta ole ohjekirjaksi, mutta inspiraatioksi ja herättämään ajatuksia.
       Keitä me oikeasti olemme ja keitä haluaisimme olla? Ja kenen takia me täällä elämme?


     

"Olin tytär, sisko, ajoittain myös eräänlainen äidinkorvike. Olin nainen, joka piti huolta muista mutta jolla ei näyttänyt tälläkään hetkellä olevan juuri käsitystä siitä, miten pitää huolta itsestään. Kun kimaltava pyörä pyörähti edessäni, yritin miettiä, mitä todella tahdoin, enkä niinkään sitä, mitä kaikki muut näyttivät tahtovan minulta."

Jojo Moyes: Kerro minulle jotain hyvää (1.osa trilogiasta)

Jojo Moyes: Jos olisit tässä (2.osa trilogiasta)

Jojo Moyes: Ole niin kiltti älä rakasta häntä

Jojo Moyes: Parillisia ja parittomia

Jojo Moyes:Ne jotka ymmärtävät kauneutta

Jojo Moyes: Kuinka painovoimaa uhmataan

Jojo Moyes: Kuinka painovoimaa uhmataan

Jojo Moyes

KUINKA PAINOVOIMAA UHMATAAN

Gummerus

Sarah Lachapelle harjoittelee hevonsensa Boon kanssa isoisänsä tarkassa ohjauksessa hevostaituruuden vaikeimpia kuvioita. Henry Lachapelle oli aikoinaan itse yksi parhaista ja kannustaa tyttärentytärtään samaan. Sitten isoisä sairastuu ja Sarahin on löydettävä omat keinonsa selviytyä arjesta ja isoisänsä suurien odotusten paineessa.

        Natasha Macaulayn on lakimies, joka vain odottaa läpimurtoaan ja osakkuutta arvostetussa lakifirmassa. Ura on nousujohteinen, mutta muu elämä on täysin sekaisin. Avioero vireillä ja elämän suunnitelma toisenlainen kuin sen olisi pitänyt olla.

        Natasha ja Sarah tapaavat erikoisissa olosuhteissa. Molemmilla elämä sekaisin tahoillaan. Sarah kulkee kohti sitä päämäärää, joka hänelle on määrätty jo kauan aikaa sitten, ja Natasha huomaa, että ehkä hänen elämänsä tarvitsee vain vähän ravistelua löytääkseen oman päämääränsä...

Kirjasta tuli mieleen Hevoskuiskaaja. Ehkä kaikki kirjat ja elokuvat, jotka kertovat ainakin sivuroolissa hevosesta, ovat jotenkin ylväitä jo alussa. En ole mikään hevostyttö, mutta olen aina ihaillut hevosia. Mahtavia olentoja!
       Jojo Moyes on kirjoittanut kirjan jo 2009, mutta suomennus kirjasta on tämän vuoden puolelta. Ihanaa, kun näitä vanhempiakin Moyeseja suomennellaan eikä vain odoteta uutuuksia.
      Tämä kirja eroaa Moyesin muista kirjoista (tai niistä jotka olen lukenut) ehkä eniten siinä, että kirja ei luo vahvaa sidettä tällä kertaa ihmisten välille rakkausromaanina - vaan tytön ja hevosen välille. Parasta onkin minusta kuvaus Boo-hevosen ja Sarahin keskinäisestä yhteydestä.
       Natashan elämä puolestaan oli vähän kliseinen ja välillä aika puuduttavaa luettavaakin.
       Kirja ei ole ihan sitä parasta Moyes-laatua, johon olen tottunut, mutta ei huonokaan. Viihdyttävä, tarina kantaa ja vaikka kirja on melko paksu (540 sivua), se vie mennessään.

" Natasha näki hevosen keskittyvän tiiviisti, 

tytön keskittymistä heijastaen. Sen kupeet värähtelivät ja pää painui, 

kun se kohotti ja laski kavioitaan 

jonkin muille kuulumattoman sävelmän tahdissa."

Jojo Moyes: Ne, jotka ymmärtävät kauneutta

Jojo Moyes

NE, JOTKA YMMÄRTÄVÄT KAUNEUTTA

Gummerrus

Ranskassa 1917 pieni ranskalainen kylä St. Pèronne joutuu saksalaisten miehittämäksi ja Sophie Lefèvre määrätään tarjoamaan saksalaissotilaille ruokaa perheensä hotellilla joka ilta. Sophien mies, Edouard, taistelee samaan aikaan rintamalla ja molemmin puolinen kaipaus on melkein fyysistä kipua. Èdouardin maalaama kuva vaimostaan luo Sophielle lohtua, mutta herättää myös saksalaisen komendantin huomion - suorastaan pakkomielteisen halun taulusta. Sodan mielettömyys tuleekin Sophielle lähemmäs kuin hän olisi voinut ikinä arvata...

         Lontoossa 2006 Liv Halstonin seinällä roikkuu maalaus naisesta, jonka Liv on saanut aviomieheltään häälahjaksi. Livin mies kuoli yllättäen neljä vuotta sitten eikä Liv meinaa saada otetta elämästään ennen kuin tuo salaperäinen taulu tuo hänen elämäänsä askelmia, joiden ottamista Liv on odottanut ja pelännyt samaan aikaan. Taulun rahallinen arvo ja sen taakse käkeytyvän tarinan tunnearvo sotkeutuvat toisiinsa ja mullistavat Livin elämän kaiken suhteen.

Joka kerta sanon Jojo Moyesin kirjojen kanssa saman asia: odotukset ovat korkealla. Yksi ainut kirja teki sen, että odotan Moyesilta tarinaltaan jalat alta vieviä kirjoja. Joskus tämä odotus toteutuu ja joskus taas ei.
       Tämä kirja oli vähän kumpaakin.
       Puolessa välissä kirjaa ajattelin, että taas Moyes plumpsahtaa hänelle tyypillisen rakkaustarinan ansaan, sillä tietty kaava hänen kirjoistaan ja rakkaustarinoistaan löytyy. Onneksi tämä asia ei häiritse niin paljon kuin se olisi voinut ilman takaumia 1917 luvulle, jotka tekevät kirjasta todellakin lukemisen arvoisen juonenkäänteineen kaikkineen. Eritoten kuitenkin pidin 1917 luvun kerronnasta juuri sen takia, että se oli vähän epätyypillistä Moyesia - synkempää toivoa huomisesta. Haluaisin oikeastaan lukea millaisen kirjan Moyes kirjoittaisi historiallisesta näkökulmasta..
        En pystynyt loppu kirjaa enää lukemaan iltaisin. Tietyt kohtaukset tulivat uniin, vaikka niissä ei sen enempää hurjaa ja kauhistuttavaa ollut, kuin mitä jo tiesin sodan julmuuksista Saksassa. Tietyt luvut vain vaikuttivat minuun erityisen vahvasti.
       Kunniamaininta juonen kuljetuksesta ja sen kiemuroista. Tätä minä hyvin kirjoitetuissa kirjoissa ihailen ja haluaisin oppia omiinkin tarinoihin, juonen kuljetusta kirjallisen verran niin ettei oikein lukija tiedä missä se totuus ja oikea tie oikeasti onkaan! Tässä kirjassa Moyes sen onnistuu tekemään. Yllättää nurkan takaa juuri kun ajattelin, että jaahas tämä loppuu näin...
       Lue vaikka joulun pyhinä kun sinulla on aikaa hypätä hyvän tarinan matkaan!

"- Meidän on jaksettava luottaa. Kaikki voi muuttua taas paremmaksi. Tiedän sen."

- Uskotko tosiaan, että voimme palata kotiin? St. Peronneen? 

Sen jälkeen, mitä me molemmat olemme tehneet?"

"Tiedätkö miltä tuntuu alistua kohtaloonsa? Se tuntuu miltei tervetulleelta. Ei enää kipua, ei enää pelkoa, ei enää kaipausta. Suurin helpotus on toivon kuoleminen."  

Jojo Moyes: Jos olisit tässä

JOS OLISIT TÄSSÄ

Jojo Moyes

(Gummerus 2016)

Kuten olen monesti tännekin kirjoitellut, niin Kerro minulle jotain hyvää- kirja teki minuun niin suuren vaikutuksen ja kiepsautti sydämen syrjälleen, etten tiedä milloin uskallan lukea sen uudestaan. Siksi kai minulla olikin kirjan jatko-osasta, Jos olisit tässä, aika suuret odotukset. Ehkä liiankin suuret.
        Jojo Moyes kirjoittaa viimeisen sivun kiitoksissa kiitokset myös lukijoille, jotka sinnikkäästi kyselivät mitä Louisalle tapahtui sen jälkeen kun edellisen kirjan kannet sulkeutuivat. Minulle ei tullut sellaista oloa ja en ehkä olisi kaivannut tätä jatko-osaa kirjalle. Minusta jotkin tarinat loppuvat parhaimmillaan silloin kun sydämet ovat särkyneet ja kaikki mahdollinen on sanottu ja tehty. Kun kuulin, että kirjaan on tehty jatkoa, odotin kuitenkin sitä innokkaana ja uteliaana. Mietin, miten minut nyt yllätettäisiin!

Louisa Clark lupasi Willille elää elämäänsä kuin jokainen päivä olisi viimeinen, täysillä ja koko sydämellään. Puolitoista vuotta Willin kuoleman jälkeen Lou ei tunne menneensä eteen päin, saati eläneensä kuin oli luvannut. Kaipaus seuraa jokaista päivää ja sydämen riekaleet eivät arpeudu millään.
        Lou joutuu onnettomuuteen ja toipuessaan hän saa vieraan, joka muuttaa arjen aivan toiseksi. On palattava kipeisiin, mutta toisaalta kauniisiin muistoihin, puhuttava asioista, joista on ollut helpompi vaieta ja ottaa vihdoin suunta omalle elämälleen.

Kirjan kerronta on yhtä mutkatonta ja ihanaa kuin edellisessäkin kirjassa ja tutut hahmot tekevät kirjasta helppolukuisen. Silti. Jokin kipinä puuttuu tästä kirjasta. Jotain sellaista, joka sai sydämen sykkyrälle eikä olisi malttanut lopettaa lukemista. Se, joka sai lopulta jonkun vavahtamaan sielua myöten.
       Kirjassa on toki juuri niitä asioita, joista elämä koostuu suuren menetyksen jälkeen. Uskoa ja toivoa siihen, että elämä on vielä elämisen arvoista. Uuden opettelua ja menetyksen hyväksymistä. Aineksissa ei ole mitään vikaa, mutta soppa ei vain maistu oikein miltään.
       Joskus sitä kaivattua ja pyydettyä jatkoa ei vain pitäisi kirjoittaa vaan henkilöiden ja tarinoiden pitäisi antaa olla ja jäädä juuri siihen, mihin ne ensimmäisen kirjan loputtua jäävät - nimittäin lukijoiden mieliin!

" - Ajan mittaan suru ei ole enää samaa musertavaa tuskaa, jota tuntee aluksi, sellaista jonka vyöryessä päälle tahtoisi itkeä väärissä paikoissa ja tuntee järjetöntä raivoa kaikkia idiootteja kohtaan, jotka ovat yhä elossa, kun oma rakas on kuollut. Siihen vaan mukautuu. Ikään kuin kiertyy kerälle sen tyhjän aukon ympärille. Miten sen nyt sanoisi: muuttuu pikkupullasta donitsiksi."

Jojo Moyes: Ole niin kiltti, älä rakasta häntä

OLE NIIN KILTTI, ÄLÄ RAKASTA HÄNTÄ

Jojo Moyes

(Gummerus)

Kun luin kesällä Moyesilta ensimmäisen kirjan (Kerro minulle jotain hyvää), kirjan henkilöt ja tapahtumat pyörivät mielessä pitkän aikaa. En ollut pitkiin aikoihin vaikuttunut kirjasta sillä tavalla ja minusta tuli kyllä Jojo Moyesin lukija yhden kirjan perusteella. Upea.
        Ole niin kiltti, älä rakasta häntä vaikutti samalla tavalla, mutta ei ehkä niin voimakkaasti. Kirjassa on melkein 550 sivua ja se kertoo jo jotain, että näin hidas lukija, kuin mitä olen, luki kirjan ennätysnopeasti. Menetin yöunista tunteja, kun jäin iltasella vain lukemaan kirjaa enkä tajunnut kellosta tuon taivaallista. Siinä on minun kriteereillä jo hyvän kirjan piirteitä.

Lontoo ja kaksi aikakautta.
        1960-luvun tiukkanorminen Lontoo, missä Jennifer Stirling herää auto-onnettomuuden jälkeen eikä muista entisestä elämästään mitään. Elämä tuntuu vieraalta ja ystävät tuntevat vain sen Jenniferin, joka ennen oli olemassa. Mikään ei tunnu omalta, tutulta tai yksinkertaiselta. Sitten Jennifer löytää rakkauskirjeen, jonka allekirjoituksena on pelkkä "B". Jennifer ryhtyy kerimään muistinsa lankavyyhtiä löytääkseen kirjeen kirjoittajan ja saadakseen sen elämän, joka kirjeiden välityksellä tuntui joskus olevan Jenniferille asia, jonka puolesta hän olisi tehnyt mitä vain.
          2000-luvun Lontoo. Ellie Haworth pyörii parisuhteensa ja työnsä ristipaineessa löytämättä selvyyttä kumpaakaan. Ellie löytää työpaikkansa arkistosta käsin kirjoitetun kirjeen, joka kietoo hänen ajatuksensa tiukasti kahteen rakastavaiseen kauan sitten. Hän haluaa onnellisen lopun niin heille kuin itselleenkin eikä aio luovuttaa ennen kuin tietää miten Jenniferille ja B:lle kävi.

Olen itse kirjeiden kirjoittaja ja minusta on ihanaa sekä kirjoittaa, että saada kirjeitä. Siksi kai kirja kolahtikin minuun, kun kirjoitetun sanan voima on kuitenkin aikamoinen, vaikka nykymaailma alkaa jo senkin unohtaa. On sähköpostit ja tekstiviestit ja ties mitkä pikaviestimet, joilla saadaan ihmiset ja ystävät kiinni ja kuulumiset vaihdettua joka päivä - tai joka tunti!
           Kirje, käsin kirjoitettu kirje on kuitenkin tavattoman henkilökohtainen. Sanotut sanat katoavat ja unohtuvatkin ajan myötä, mutta kirjoitetut lauseet voivat pysyä vuosikymmeniä tallessa, luettavana, muistoina ja lohdutuksena. Tämä kirja on ehdottomasti oodi kirjeille ja kirjoitetulle rakkaudelle.

Juoni on yllättävä, romanttinen, surullinen, mutta myös hauska ja viihdyttävä. Kieli on sujuvaa, kaunista ja aikakausien eri vivahteet tulevat ihanasti pintaan tekstissä eikä kahdessa ajassa pomppiminen häiritse lainkaan kirjan luettavuutta. Oikeastaan se antaa vain syvyyttä kirjalle.
          Moyes osaa pitää lukijan varpaillaan kirjan loppuun asti eikä loppuratkaisu ollut tälläkään kertaa mitenkään varma tai ennalta-arvattava. Ihanaa!
         Suosittelen kirjaa sellaisille lukijoille, jotka miettivät ottaisivatko yhteyttä vanhaan ystävään tai jopa rakastettuun. Ehdottaisin kirjeen kirjoittamista!

"Lopulta, aamun sarastaessa, hän löysi kynän ja paperia. Hän ei ollut koskaan kirjoittanut kirjettä naiselle, paitsi kiitoslappusia äidilleen tämän lähettämistä pienistä lahjoista, viestejä Clarissalle raha-asioista ja lyhyen anteeksipyyntönsä Jenniferille ensimmäisen illan jälkeen. Nyt, tuskallisen kaipauksen jäytäessä häntä ja Jenniferin silmien loukkaantuneen katseen vaivatessa hänen mieltään, hän antoi mennä ajatellen, ettei ehkä kuitenkaan näkisi Jenniferiä enää koskaan, ja kirjoitti sanojaan harkitsematta, tahtoen vain selittää itselleen."

Jojo Moyes: Kerro minulle jotain hyvää

JOJO MOYES

Kerro minulle jotain hyvää

(Gummerus 2015, alkuperäinen Me Before You 2012)

En tiedä miten aloittaisin.

         Luin kirjan loppuun eilisiltana, vaikka kello näytti vaikka mitä. Olen lukenut hyviä kirjoja, mahtavia kirjoja, mutta en muista milloin viimeksi olisin itkenyt, kun luen kirjaa... Olenkohan ikinä? Eilisiltana kuitenkin itkin. Ja jos tänäänkin kirja pyöri vielä mielessäni, niin sen on oltava jotain erikoista.

          

Kerro minulle jotain hyvää kertoo Louisa Clarkesta, joka on jumissa elämänsä kanssa. Pienen englantilaisen kaupungin ympyrät ovat ahtaat, mutta turvalliset. Louisa saa töitä neliraajahalvaantuneen Willin avustajana ja saa pian katsoa omaa elämäänsäkin toiselta kantilta. Will on hankala, katkera ja oikukas potilas, mutta huomaa kohdanneensa vertaisensa, kun Louisa ei sujahdakaan tavanomaisiin rooleihin vaan yrittää pikemminkin saada Willin tajuamaan, että elämässä on vielä iloa ja värejä.

          Kirja yllätti minut joka suhteessa. Olin vain napannut sen mukaani kirjakaupasta, kun olin käynyt ostamassa Enni Mustosen uusimman romaanin ja ajattelin napata jonkun toisen kylkiäisenä. Jo muutaman sivun jälkeen huomasin miten sujuvasti tarina tempaa mukaansa. Louisaan samaistuin monessakin asiassa ja kai siksi kirjasta tuli nopeasti kamalan "läheinen". 

           Kieli oli rikasta, hauskaa, koskettavaa, sielua riipivää ja tarina nosti tämän tästä lukijan ilmaan pelkästään hyvästä olosta. Miten joku osaa kuvata ja kertoa asiat niin hyvin, että se tuntuu sydämen ytimissä asti? Tämä kirja tuntui. Se oli kaikkea sitä, mitä kirjan kuuluu olla ja vähän päälle! 

           

Ajattelin tänäänkin kirjaa monen monta kertaa enkä muista milloin olisin lukeemaani romaania pohtinut vielä seuraavanakin päivänää tällä tavoin. Kirja kosketti minua jostain sydämen sopukasta, jossa asuu mielihyvä, liikutus, suru ja ilo. 

            Suosittelen lämpimästi ja suosittelen lämpimästi myös nenäliinoja siihen viereen.

"Näytin varmaa huolestuneelta, koska hän lisäsi:

"Ei syytä huoleen. Minä en käy käsiksi."

"Mitä?"

"Jos pelkäät, että punon salaisia viettelysuunnitelmia, sen kun irrota pyörätuolin akun."

(lainaus: Kerro minulle jotain hyvää, Gummerus)