Jojo Moyes: Ne, jotka ymmärtävät kauneutta

Jojo Moyes

NE, JOTKA YMMÄRTÄVÄT KAUNEUTTA

Gummerrus

Ranskassa 1917 pieni ranskalainen kylä St. Pèronne joutuu saksalaisten miehittämäksi ja Sophie Lefèvre määrätään tarjoamaan saksalaissotilaille ruokaa perheensä hotellilla joka ilta. Sophien mies, Edouard, taistelee samaan aikaan rintamalla ja molemmin puolinen kaipaus on melkein fyysistä kipua. Èdouardin maalaama kuva vaimostaan luo Sophielle lohtua, mutta herättää myös saksalaisen komendantin huomion - suorastaan pakkomielteisen halun taulusta. Sodan mielettömyys tuleekin Sophielle lähemmäs kuin hän olisi voinut ikinä arvata...

         Lontoossa 2006 Liv Halstonin seinällä roikkuu maalaus naisesta, jonka Liv on saanut aviomieheltään häälahjaksi. Livin mies kuoli yllättäen neljä vuotta sitten eikä Liv meinaa saada otetta elämästään ennen kuin tuo salaperäinen taulu tuo hänen elämäänsä askelmia, joiden ottamista Liv on odottanut ja pelännyt samaan aikaan. Taulun rahallinen arvo ja sen taakse käkeytyvän tarinan tunnearvo sotkeutuvat toisiinsa ja mullistavat Livin elämän kaiken suhteen.

Joka kerta sanon Jojo Moyesin kirjojen kanssa saman asia: odotukset ovat korkealla. Yksi ainut kirja teki sen, että odotan Moyesilta tarinaltaan jalat alta vieviä kirjoja. Joskus tämä odotus toteutuu ja joskus taas ei.
       Tämä kirja oli vähän kumpaakin.
       Puolessa välissä kirjaa ajattelin, että taas Moyes plumpsahtaa hänelle tyypillisen rakkaustarinan ansaan, sillä tietty kaava hänen kirjoistaan ja rakkaustarinoistaan löytyy. Onneksi tämä asia ei häiritse niin paljon kuin se olisi voinut ilman takaumia 1917 luvulle, jotka tekevät kirjasta todellakin lukemisen arvoisen juonenkäänteineen kaikkineen. Eritoten kuitenkin pidin 1917 luvun kerronnasta juuri sen takia, että se oli vähän epätyypillistä Moyesia - synkempää toivoa huomisesta. Haluaisin oikeastaan lukea millaisen kirjan Moyes kirjoittaisi historiallisesta näkökulmasta..
        En pystynyt loppu kirjaa enää lukemaan iltaisin. Tietyt kohtaukset tulivat uniin, vaikka niissä ei sen enempää hurjaa ja kauhistuttavaa ollut, kuin mitä jo tiesin sodan julmuuksista Saksassa. Tietyt luvut vain vaikuttivat minuun erityisen vahvasti.
       Kunniamaininta juonen kuljetuksesta ja sen kiemuroista. Tätä minä hyvin kirjoitetuissa kirjoissa ihailen ja haluaisin oppia omiinkin tarinoihin, juonen kuljetusta kirjallisen verran niin ettei oikein lukija tiedä missä se totuus ja oikea tie oikeasti onkaan! Tässä kirjassa Moyes sen onnistuu tekemään. Yllättää nurkan takaa juuri kun ajattelin, että jaahas tämä loppuu näin...
       Lue vaikka joulun pyhinä kun sinulla on aikaa hypätä hyvän tarinan matkaan!

"- Meidän on jaksettava luottaa. Kaikki voi muuttua taas paremmaksi. Tiedän sen."

- Uskotko tosiaan, että voimme palata kotiin? St. Peronneen? 

Sen jälkeen, mitä me molemmat olemme tehneet?"

"Tiedätkö miltä tuntuu alistua kohtaloonsa? Se tuntuu miltei tervetulleelta. Ei enää kipua, ei enää pelkoa, ei enää kaipausta. Suurin helpotus on toivon kuoleminen."