Palautumisia...

Kaksi nukuttua yötä ja pientä pään imurointia kaikesta, ja olo on vähän parempi. Yritän hakea perspektiiviä ja pienentää tämän ongelmani oikeaan kokoon enkä tapani mukaisesti suurenna sitä mittaamattomiin jättiläismäisyyksiin..
      Suunnitelmat menivät metsähallituksen puolelle oikein peräkonttia myöten! Se on kylmä ja kova fakta eikä se siitä muutu, vaikka miten kiemurtelisin tuskissani. Olen oikeastaan ylioppilaaksi tulon jälkeen ajelehtinut epävarmuudesta toiseen. Välillä on ollut niitä hetkiä, kun itseluottamus on ollut 110% ja sitten on ollut niitä hetkiä kun kaikki varmuus on valahtanut neuvolakäyrän alalaitaan! Elämää siis. Nyt vaan, tämän "kypsän iän kynnyksellä" alkaa tämä Titanic-elämä jo riittämään. Olen kyllästynyt siihen, että törmään aina jäävuoreen ja uppoan, vaikka miten olisin varustautunut kääntämään keulaa ja ohittamaan moisen mörön. Ehkä pitäisi tehdä kuten oikean Titanicin olisi pitänyt tehdä: ajaa jäävuorta päin, saada muutama ruhje keulaan, mutta pysyä pinnalla.
       Näinä päivinä olen keskittynyt niihin asioihin, jotka tekevät minut iloiseksi ja tekevät lämpöisen olon sisuksiin ♥ Lukenut (romaanejakin toki iltasella, mutta lainasin kaksi hyvää juoksukirjaakin..), juossut ja kävellyt luonnossa, tuijottanut tulta ja ikävöinyt Miehenmurrikkaa.
        Nauroin tänään oikeasti kunnolla koko viikkoon, ihan hölmölle jutulle, mutta oikein kunnolla kuitenkin! Ennen nauroin enemmän. Ja ehkä ainut tyyppi, joka minut on lähikuukausina saanut nauramaan on Miehenmurrikka - niin ja tänään meidän äiti!
        Huolestuttavaa sekin.
        Olen luonteeltani liikaa sellainen velloja.
        Ja sitäkin ihmettelen, että treenien tai juoksun kanssa minusta löytyy ihmeellisen nopeasti semmoinen tsemppi, että okei pohje kramppaa, kyllä tämä tästä. Sitten kun tulee vastaan se, että tulevaisuus on jälleen utuinen ja etäinen kuvaelma vain harmaita sävyjä niin tsemppiä ei näy, ei kuulu.
       Pitänee varmaan lukea Maaret Kalliota taas ♥

Marraskuuta eletään ja tänään satoi ihan taivaan täydeltä vettä!
       Lumipeite katosi samoin tein eikä taida ihan vähällä takaisin tulla. Katson kaihoten pohjoisen kuvia paksusta lumipeitteestä. En ole mikään suuren suuri talvi-ihminen, vaikka pidänkin talvesta vuodenaikana, mutta kaipaan oikeita talvia, suuria kinoksia ja kunnon pakkasia. Tämä tämmöinen marraskuu ei ole mistään kotoisin!
        Oltiin ajateltu, että laitettaisiin tänään traktoriin ketjut, mutta eipä taida vielä tarvita ketjuja eikä lumien työntämistäkään... Siirrettiin hommaa vähän.
        Taivaalla oli tänään mahtavia pilviä ja pilven sävyjä. Uhkaavat sadepilvet vaihtuivat äkkiä kirkkaan oranssiin kajastukseen taivaanrannassa ja sitten ihan persikan värisiin väreihin ♥ Mahtavaa! Pimeä tuli vain niin äkkiä, etten ehtinyt kameran kanssa kauaa kävellä pienen poutaisen jakson aikana.

Iltasella ärhentelin Miehenmurrikalle.
     Ikävää se on, kun viimeeksi nähtiin maanantaina, mutten osaa sitä vaan suodattaa pois jutuistani. Sitten se muotoutuu ihan turhanpäiväisiin ärhentelyihin ja rähinäksi, kun oikeasti pitäisi vaan sanoa, että on niin ikävä, että suututtaa.
      Sanoin, että minua raivostuttaa, kun puhutaan työmaasta. En ole siellä enää töissä enkä halua että puheenaiheet ovat vain sitä meininkiä siellä, kun siitä yritän juuri päästä pois. Tajuan kyllä, että Miehenmurri on siellä edelleen töissä ja se valtaa hänen päivästään suurimman osan. Jos hän ei jakaisi sitä minun kanssani niin kenen kanssa hän sitä päivää purkaisi?
      Luulen, että muutaman kuukauden päästä työmaasta puhuminen ei enää edes haittaa minua, mutta nyt tuntuu että sielu on vielä niin vereslihalla kesästä ja koko 11 vuoden rupeamasta, että en oikein siedä työmaa puheita kovin pitkään.
      Paapatin ja paasasin sitten tästä.
      Loppujen lopuksi kyllä sanoin, että nyt taas meni yli ihan vaan sen takia, että ikävä on se suurin tunne mikä kaihertaa eikä todellakaan mikään työmaa-puheenaihe!
      Olen välillä todella hankala tapaus... työläs ja uuvuttavakin.
      Olen niin onnellinen siitä Murrikasta ja silti piinaan sitä välillä kuin vesikiduttaja! Onneksi Miehenmuru osaa sanoa juuri oikeat sanat siihen väliin, kun minulta jää multipoweri päälle ♥
       Tulevaisuus voi olla puoliksi haudattuna ja menneisyyskin vähän niin ja näin, mutta ainakin minulla on ihminen vierellä, joka saa minut nauramaan, tuntemaan itseni hyväksi ja hyväksytyksi, onnelliseksi ja iloiseksi. Joka rakastaa ♥
       Sehän se taitaa olla elämässä oikeasti se tärkein asia, eikö?

JUOKSUPÄIVÄKIRJA
16.11.2017 torstai
399. juoksupäivä (147 vko)
- 2461.4 km
- 5 km metsätien mini (28 min)
- juoksu kulki ihan hyvin, mutta hassusti jalat väsähtivät todella nopeasti. Puhditonta menoa melkein kilsan jälkeen jo.
- ryhti väsähti ja sen mukana sitten väsähtivät jalatkin enemmän vaikka miten yritin pitää hommaa kasassa
- askellus on jo parempaa, mutta nyt selvästi liukas tien pinta vähän häiritsi menoa
- hengitys on todella ahdasta, jäkitän kurkun seutua eikä hengitys kulje normaalisti. En tajua, miten minä ennen olen juossut.
- käsien käyttö onnetonta! Ne eivät muista heilua vaikka miten yritän saada ne matkaan.
- laiskat pakarat!
- +2, sateinen ja tuhnuinen keli, kuraa joka paikassa
- mukava juoksu kuitenkin noin päällisin puolin ja ainakin hengästytti kun otti niin ahtaalle!