Kevät, tule jo!

 Vietämme tällä viikolla uuden hierontapaikkamme avajaisviikkoa.

      Vähän on ollut minun kohdallani hiljaista ja eilen tuli ihan paha mieli siitä, että idea oli minun ja muut saivat asiakkaat ja elannon. Minä jäin lehdelle soittelemaan. Onneksi ympärillä on sentään selväjärkisempiä ihmisiä, jotka tsemppasivat minua ja sanoivat, että annan nyt ajan vähän kulua. Eletään kuitenkin vasta sitä ekaa viikkoa...

       Mietin eilen sitäkin, että olen kuluttanut hermoja, hikeä ja kyyneliä paikan eteen eikä se silti tunnu omalta. Tai siis sellaiselta tärkeältä ja hyvältä. Eikö sen kuuluisi tuntua? Tänään koulukaveri kävi kattomassa tiloja ja sanoi, että tämähän näyttää siltä, että täällä olisi hierottu jo vuosia eikä vain muutamaa päivää. Ensimmäistä kertaa sain katsoa meidän tilaa ulkopuolisen silmin ja ensimmäistä kertaa rinnassa läikähti myös jokin ylpeyden tapainen... Olen ylpeä siitä, mitä olen saanut aikaa. Mietin joulukuussa, että voi kunpa joskus olisi oma paikka, missä olisi omat säännöt ja oma arki. Nyt minulla on sellainen ja pitäisi olla pirun ylpeä, että sain tämän aikaiseksi!

       Olenkin. Kohta. Kunhan opin olemaan itsestäni ylpeä.

 

Tällä viikolla lämpötilat ovat heittäneet hyvästi plussan puolella. Noh, viime yönä taisi olla pakkasta, ainakin oli sen verran rapeana pihaa aamusta. Tiet loskassa ja uraisia, mutta lumi ei tunnu painuvan pihalla mihinkään! 

        On ollut ihanaa, kun on ollut tänä talvena paljon lunta. On tuntunut oikeasti talvelta, mutta nyt kun eletään jo maaliskuun loppupuolta - ylitetty puoliväli - alkaisi olemaan kevään aika! Miehenmurrikka on muuttumassa parin viikon päästä Erämieheksi, kun alkaa kunnostamaan meidän venettä ♥ Odotan kesää siis monestakin syystä...

        Miehenmurrikka on oikein ottanut viimeiset talvilomaviikkonsa tuohon maalis-huhtikuun vaihteeseen, että saa oikein luvan kanssa viettää valoisat kevätpäivät veneen kimpussa. Minä puolestani seison vieressä ja kannustan. En malta, että päästään aalloille!

Toinen syy, miksi kevätkelit saisivat jo tulla on se, että minun avantoni alkaa olla ummessa. Nyt se on sellainen dippikuoppa. Tänään sain vähän rikottua jäätä enemmän ympäriltä ettei ihan kyljet ottaneet kiinni, mutta ei siinä voi uimisesta puhua. Kunhan tipahdan jäistä vettä täynnä olevaan kuoppaan. Ajaa asiansa, mutta kaipaan jo ihan oikeaa uimista... pitkiä matkoja....

 

Tänään mietin haaveita ja niitä asioita, joita en ole vielä tehnyt. Syystä tai toisesta. En oikein edes tiedä mikä sai minut toteuttamaan tämän yrittäjyys haaveen omasta paikasta. Jotenkin tuntuu, että sen teki joku muu kuin minä... Se vaan pani minut ajattelemaan, että jos minusta löytyy jostain tämmöisiä supervoimia, mikä minua pidättelee muidenkaan haaveitteni kanssa.

      Eräs pitkäaikainen haaveeni on ollut nimittäin kirjoittaa kirja. Kaunokirjallinen kirja sekä/tai tietokirja. Jotenkin minua on kammoksuttanut se, että tietokirjan kirjoittamiseen pitäisi osata ja tietää asiasta hirmuisesti ja se tuntuu jotenkin täysin mahdottomalta. Mutta jostainhan ne muutkin ovat tietonsa ammentaneet. Toki olisi kiva, jos aihe voisi olla ns. oma ammatillinen asia, mutta harvaa kiinnostaa puutarhan nurmi niin kovin, että jaksaisi siitä lukea kirjan. Vai?

       Minua on nyt kiinnostanut kipu ja psyykkinen vahvuus.

       Ehkä avanto on tehnyt osansa sen puoleen, että psyykkinen vahvuus ja mielen taidot ovat alkaneet kiinnostaa yhä enemmän. Mielihän minuakin estää kirjoittamasta kirjan! Mielelle annetaan niin suuri valta, että sitä ei edes huomaa mitä kaikkea soopaa se yrittää meille totuutena sanoa ja ujuttaa tietoisuuteen. 

       Haluaisin kirjoittaa enemmän. Minun pitäisi vaan saada ensin tämä uusi arki pyörimään niin, että sinne voisi raivata tilaa sitten muille asioille. Olen rutiinien rakastaja ja pidän siitä, että saan tehdä asiat samalla tavalla. Siksi tämä uusi arkikin tuntuu näin ensi alkuun aika kamalalta... Tottuminen vie aikaa.

        Sain yhden haaveeni aikaiseksi kolmessa kuukaudessa.

        Katsotaan miten kauan menee tässä toisessa!

Remonttiviikkoa ja remonttiväsymystä

 Aikeet ovat aina hyvät, mutta jotenkin tunnit ja elämä loppuu päivistä kesken juuri nyt. 

        Ollaan nyt tämän viikkoa tehty uutta toimitilaa, porattu ja ruuvailtu asioita seiniin ja viritelty milloin verhotankoja ja milloin seinäpeilejä. Jotenkin välillä tuntuu, että asiat eivät vain etene ja sitten taas tulee semmoinen hetki, että oikeasti huomaa edistymisen ja sen, että kaikki valmisteleva työ (joka ei näy missään) auttaa sekin, kun ollaan siinä tekemisen kohdalla.

 

 Tällä viikolla olen todella kaivannut rauhaa ja hiljaisuutta - ja sitä en ole oikeastaan saanut. Tänä iltanakin olin niin väsynyt, kun tulin kotiin, että aivot tuntuivat vain olevan epämäääräistä mössöä, jossa ei liikkunut mitään järkevää ajatusta. Hyvä kun oli ruoka tehtynä, sillä tuskin olisin sitäkään saanut aikaiseksi muutoin.

      Kaipaan avantoa.

      Näillä liukkailla minun rantatieni on muuttunut niin liukkaaksi, etten ole uskaltanut sinne autolla ajaa ja sitten taas traktorilla matkaan kuluu sen verran enemmän aikaa, ettei enää iltasella jaksa alkaa resuta. Alkuviikosta kävin avannossa ja silloin sain erästä Audi-miestä auttaa liukkaassa mäessä. Miehellä oli kitkarenkaat ja työkyvytön nainen etupenkillä. Lady ei tullut edes työntämään, kun minä tuuppasin pariskunnan ensin lumihangesta ja sitten raavin vähän traktorin renkailla ylämäkeen karheutta, että pääsivät mäen ylös. Mies kiitteli avusta, leidi istui kännykkä kourassa eikä edes vilkaissut. Huokaus.

 

Tänään riensin kaupoissa, kun piti ostaa mattoja ja verhonipsuja ja ties mitä pientä remonttityömaalle. Ajattelin, että en haluaisi tehdä tätä. En ole koskaan ollut mikään kaupoissa kävijä, mutta tämmöisenä aikana vielä vähemmän haluaisi mihinkään ihmisvilinään mennä... Olin yhdessä kassajonossa ja siinä ihan oikeasti tuli semmoinen tunne, että nyt on ihmiset ihan liian lähellä ja kohta joku kuitenkin aivastaa jonkin muunnosviruksen tähän jonoon!

      Tuleekohan meistä ihmisraunioita, jotka kaihtavat toistensa seuraa hamaan loppuun asti?

       Tuleekohan ihmisvilinästä enää koskaan sellaista, jollaista se joskus oli? Semmoista, että sai ohittaa ihmisen selkää hipoen tai seisoa jonossa ihan lähellä eikä kahden metrin päässä. Kierretäänköhän me tästä lähtien muut ihmiset kaukaa?

       Eilen kaipasin kesää.

       Kasvimaan tekemistä ja nurmen leikkaamista.

      Huomasin jälleen, että vaikka tässä ollaan tekemässä uutta uraa ja luomassa pohjaa sille, että joskus saisin elantoni ihan omin voimin, työllistämällä itse itseni, niin minun sydämeni halajaa edelleen puutarhuriksi ♥ En ole sitä enää edes yrittänyt lietsoa hiljaiseksi, sitä paloa.

        Siihen hommaan minut luotiin. Luomistyö jäi vähän kesken, kun minulle ei luotu siihen hommaan työpaikkaa... Onneksi on iso piha, niin saa edes sinne upottaa mielensä ja sormensa ja sielunsa.

 

Olen yrittänyt opetella uusia tapoja "suojella unta" ja palautua paremmin. Tämä ei ole sitä. Nytkin kirjoitan tätä jo siihen aikaan, kun pitäisi olla nukkumassa ja palautumassa. Sanotaan, että jos jostain kohden pitäisi unesta nipistää, se pitäisi olla aamusta. REM-uni ei ole niin tärkeää, ja se on yleensä aamusta. Syvä uni puhdistaa kuonat pois ja sitä nähdään alkuyöstä. Tässä sitä vaan pilataan tyhjennys ja huuhteluhetki, kun kirjoittelen tänne.

       Minulla on ollut vaan kova ikävä tätä ja huomaan, että alan olla vähän ruosteessa. Ajatukset tulevat vähän töksähdellen ja lyhyin lausein. Pitänee harrastaa vähän useammin...

Kaipuuta...

 Heräsin tänään siihen, että räystäistä tippui vesi. Ensin kuuntelin, että oliko tuvan puolelta paukahtanut joku putki tai suihkusta hana, mutta kun veden lorina kuului ulkoa, ei ollut kiire nousta peiton alta. 

       Tuntui turhauttavalta, että ensin sataa tonnitolkulla lunta ja sitten sataa litratolkulla vettä päälle. En edes yrittänyt kolata niitä loppuviikon lumia pois, koska tiesin, että piha olisi kuin luistinrata, kun nämä plussakelit tulisivat. Uimassa - tai avannossa - kävin traktorilla. Tai siis ajoin traktorilla rantaan, kun en aikonut stressata itseäni sillä, että nouseeko auto rannan mäkeä ylös tämmöisellä loskalla. Olisi kai noussut, mutta sujuihan se keikka noinkin.

        Olen huomannut, että pidän mikrotaukoni avannossa. 

        Mikrotaukoina tarkoitan niitä hetkiä, kun pysähdyn kesken päivän hengittelemään ja "maadoittamaan" itseni välillä johonkin muuhun kuin kiireeseen ja hälyyn. Nykyään kuvittelen itseni avantoon ja uskokaan tai älkää, se toimii todella hyvin. Vaikka avanto tuntuu äkkiseltään kehon äärimmäiseltä stressaamiselta, kun keho upotetaan -0-asteiseen veteen, mutta oikeasti se on semmoinen turvapaikka minulle, missä en ajattele mitään muuta. En pysty ajattelemaan mitään muuta. Työpäivän aikanakin, kun pysähdyn hetkeksi vetämään henkeä kuvittelen itseni avantoon keskelle kylmää ja valkoista lumilakeutta. Välillä rentoutuminen toimii niin hyvin, että unohdan tulla sieltä takaisin jatkamaan työpäivää...

        Toissailtana nukahdin piikkimaton päälle.

        Heräsin kun käänsin kylkeä.

        Olen etsinyt omia keinoja rentouttaa sekä mieltä että kehoa. Meditointi ei ole oikein onnistunut eikä se taida olla minun juttuni. Ehkä lähin meditointihetki minulle on juokseminen, mutta se että istahtaisin alas ja olisin ajatusteni hallitsija... se ei ainakaan vielä toimi kovin hyvin.

 

 Tämän viikonlopun aikana kahlasin, suorastaan ahmin Yle Areenasta norjalaisen draamasarjan Atlantic Crossing, joka kertoi kruununprinsessa Märthan ja USAn presidentti Rooseveltin ystävyydestä ja toisen maailmansodan melskeestä. 

       Äärettömän hyvin tehty sarja. Rakastan näitä tosipohjaisia draamoja, joissa on oikeasti joku idea. Ja vahva naispääosa ei ainakaan ole haitaksi! Jotenkin jäi haikea fiilis, vaikka sinällään sarja loppui siihen vaiheeseen, että kaikki oli suhteellisen hyvin. Silti. Haikeus oli kai päällimmäinen ajatus kun äsken katsoin viimeisen osan...

       Jotenkin se, että kahden ihmisen ystävyydestä ja kiintymyksestä tehtin jotakin täysin sopimatonta, oli jotenkin surullista. Ihan tarkkaan en siis tiedä, oliko Märthalla ja Franklinilla muunlainenkin suhde kuin syvä ystävyys, mutta silti... Nykyään se on vielä pahemmin tuomittavampaa ja nopeammin. Tuohon aikaan tieto vielä liikkui varsin verkkaisesti.

      Kiireettömyys oli yksi, jota tuossa sarjassa rakastin. Kaikki toimi jotenkin hitaasti. Kirjeet liikkuivat mantereiden välillä hitaasti, Amerikasta mentiin laivalla tai potkurikoneella Englantiin. Kaikki on hidasta ja hoppuilematonta. Kaipaan sitä. Ihan oikeasti. Ehkä tämä vimmattu halu jatkaa ja aloittaa uudelleen tämä blogin kirjoittaminenkin on juurikin sitä kaipuuta siihen mitä joskus oli. Minulla on ollut aikaa kirjoittaa ja paneutua viemään ajatuksia tänne "paperille". En halua, että minun aikani menee johonkin sellaiseen, mistä en edes pidä... Tästä minä pidän. Tästä minä nautin.

Huomenna minulla on kohtuullinen päivä töissä, mutta sitten minulla on illalla vielä keikkahomma. Kotona olen kenties ilta kahdeksan aikaan. Minua väsyttää jo pelkkä ajatus huomisesta... Isä sanoi, että alussa pitää joustaa ja ottaa kaikki asiakkaat mitä vain saa.

      Olen ehkä epäsopiva yrittäjäksi, sillä ajattelen vähän eri tavalla. Minusta oma hyvinvointi tulee ensin. Kukaan muu ei kuitenkaan hommiani tee jos minä uuvun ja väsähdän. En aio olla mikään työjuhta, joka kiskoo itsensä väsyksiin ennen kuin on kunnolla edes päässyt vauhtiin. Jos huomisesta selviän niin hyvä, mutta tästä lähtien suunnittelen arkeni vähän paremmin.

        Nyt nipistän vielä aikaa hetkeksi lukemiselle. Ei pitäisi, mutta kaipaan sitäkin... ♥