Kukkapenkkien kevät

 Viime yönä istuttiin Pave Maijasen kanssa puistonpenkillä ja juteltiin. Voi kun muistaisin mistä! En ymmärrä, mistä nämä unet tulevat!

      Oli ihanaa pitkästä aikaa herätä ilman kellon soittoa. Heräsin siihen, kun verhon raosta alkoi paistaa aurinko sisään. Mahtavaa! Tuntui jotenkin, että tämä talvi olisi loputon. Onneksi se ei sitä ollut.

     Olisi pitänyt aamusta vähän uunia lämmittää, en malttanut sillä piha huusi pihatöihin. 

     Nappasin ensin kuusesta jouluiset valopallot pois ja haravoin kuusen alta kävyt ja pienet oksanpätkät pois. Ihmeen paljon käpyjä olikin siunaantunut puun juurelle. Tikat tekevät selvää meidän pihakuusien siemenistä!

Naapurin isäntä oli kyntäessään raastanut meidän syreeniaidasta oksia mukanaan ja ne roikkuivat ikävän näköisesti puoliksi irti pensaasta. Olin katsellut niitä koko talven ja nyt pääsin vähän paikkaamaan sitä näköä. Leikkasin pensaita siistimmäksi ja rapsuttelin muutenkin etupihan kuntoon. Nyt ei tarvittaisi muuta kuin vähän viherrystä maahan ♥

       Ja sitten kukkapenkit.

       Onneksi teen nykyään kukkapenkkien kanssa niin, että siistin ne hyvin jo syksyllä niin näin keväisin ei tarvitse ensimmäisellä kerralla kun vähän pehmentää multaa ja viskata kanankakkaa kasvuaan aloitteville perennoille. Vaikka teen paljon syksyllä jo kukkapenkkien hyväksi, näköjään hommaan menee aikaa näin keväälläkin. 

      Kuopsutin ja raapsutin koko päivän kukkapenkkejä kuntoon ja voi kun teki hyvää! Olen kaivannut niin kovin tätä hommaa; mullan tuoksua, käsien upottamista multaa ja sitä, että saa tehdä siistiä pihasta ja puutarhasta. Ihanaa ♥

 

Pitäisi varmaan tehdä jonkinmoinen uudistaminen näissä "paraatikukkapenkeissä" kun alkaa perennojen kasvuston olemaan korkeammalla kuin mullan pinta. Olen minä niitä jakanut, mutta välillä varmaan tekisi ihan hyvää, että nostaisin juurakot kokonaan ylös ja vaihtaisin vähän paikkaa tai ainakin kaivaisin uudet poterot niille. Katsotaan nyt teenkö sen tänä vuonna vai jääkö se taas vain haaveeksi...

 

Kaksi kivikkoa jäi vielä kuopsuttelematta, mutta teen ne sitten kun viimeisetkin lumet ovat sulaneet kuurin takaa. Saan sitten sen kulmauksen tehtyä kerralla. Ihmeen sitkeää tämän talven lumet ovat. Vieläkin on räystäiden alla pienet vuoriston melko jäistä lunta. Sama homma jäiden kanssa järvessä. Nyt on ollut monta päivää jo aurinkoista ja suht lämmintä ja silti järvet eivät ole vielä auki..

 Kun olin saanut kukkapenkit peratuiksi, laitoin ulkosaunan lämmite. Ajattelin, että nyt riitti veden kantaminen ja nappasin saunaletkun ulos. En muistanut, että olin joutunut katkaisemaan sen syksyllä, kun se oli "unohtunut" vähän liian pitkälle syksyyn ulos ja jäätynyt. En uskaltanut enää sitä vetää normaalia tietä sisälle vaan katkaisin se ja nyt se homma oli sitten edessä, että piti liittää se uudelleen siihen liitospäähän.

       Minkä taakseen jättää, sen edestää löytää.

       Niin totta.

       Mutta parempaa fiilistä ei kyllä ole, kun pihatyöpäivän jälkeen kylpeä ulkosaunassa ja kävellä aurinkoisessa kevätillassa saunapolkua samalla kun lintujen konsertti panee parastaa! Ihan mahtavaa, että ollaan menossa taas kevättä kohti. Johan sitä talvea riittikin!

Mietin eilen töiden jälkeen, että en ole ollenkaan varma, olenko luotu tähän hierojan hommaan. Ei tunnu siltä, että tottuisin ikinä siihen, että tämä on ihmisten kanssa tehtävää työtä. Saan älyttömän paljon energiaa siitä, että ihminen kokee saavansa avun ja helpotuksen, kun se minun hierontapöydältäni lähtee, mutta... Jotenkin minun on edelleen vaikea katsoa itseäni hierojana. 

         Tänään huomasin se taas pihatöissä, että minut on luotu siihen hommaan. Möyrimään mullassa ja tekemään töitä rönttävaatteissa eikä olla tip-top-asiakaspalvelija. Huokaus.

          Tuleekohan minun elämästäni koskaan sellaista, että voisin lakkaa huolehtimasta "fiiliksistä" ja ihan vaan tehdä sitä hommaa?!

           Huomaan, että kirjoittaminen tökkii vielä aika pahasti. En ikään kuin pääse ihan kiinni ja ajatuksen päälle, mutta harjoitellaan vähän... On nimittäin pitkä aika kun viimeksi kirjoitin ihan näin, vaikka päiväkirjaa joka päivä kirjoitankin. Kaipaan tätä, kuten olen jokaisessa postauksessa sanonutkin. Mutta kaipaan tätä! ♥

Kaipuuta...

 Heräsin tänään siihen, että räystäistä tippui vesi. Ensin kuuntelin, että oliko tuvan puolelta paukahtanut joku putki tai suihkusta hana, mutta kun veden lorina kuului ulkoa, ei ollut kiire nousta peiton alta. 

       Tuntui turhauttavalta, että ensin sataa tonnitolkulla lunta ja sitten sataa litratolkulla vettä päälle. En edes yrittänyt kolata niitä loppuviikon lumia pois, koska tiesin, että piha olisi kuin luistinrata, kun nämä plussakelit tulisivat. Uimassa - tai avannossa - kävin traktorilla. Tai siis ajoin traktorilla rantaan, kun en aikonut stressata itseäni sillä, että nouseeko auto rannan mäkeä ylös tämmöisellä loskalla. Olisi kai noussut, mutta sujuihan se keikka noinkin.

        Olen huomannut, että pidän mikrotaukoni avannossa. 

        Mikrotaukoina tarkoitan niitä hetkiä, kun pysähdyn kesken päivän hengittelemään ja "maadoittamaan" itseni välillä johonkin muuhun kuin kiireeseen ja hälyyn. Nykyään kuvittelen itseni avantoon ja uskokaan tai älkää, se toimii todella hyvin. Vaikka avanto tuntuu äkkiseltään kehon äärimmäiseltä stressaamiselta, kun keho upotetaan -0-asteiseen veteen, mutta oikeasti se on semmoinen turvapaikka minulle, missä en ajattele mitään muuta. En pysty ajattelemaan mitään muuta. Työpäivän aikanakin, kun pysähdyn hetkeksi vetämään henkeä kuvittelen itseni avantoon keskelle kylmää ja valkoista lumilakeutta. Välillä rentoutuminen toimii niin hyvin, että unohdan tulla sieltä takaisin jatkamaan työpäivää...

        Toissailtana nukahdin piikkimaton päälle.

        Heräsin kun käänsin kylkeä.

        Olen etsinyt omia keinoja rentouttaa sekä mieltä että kehoa. Meditointi ei ole oikein onnistunut eikä se taida olla minun juttuni. Ehkä lähin meditointihetki minulle on juokseminen, mutta se että istahtaisin alas ja olisin ajatusteni hallitsija... se ei ainakaan vielä toimi kovin hyvin.

 

 Tämän viikonlopun aikana kahlasin, suorastaan ahmin Yle Areenasta norjalaisen draamasarjan Atlantic Crossing, joka kertoi kruununprinsessa Märthan ja USAn presidentti Rooseveltin ystävyydestä ja toisen maailmansodan melskeestä. 

       Äärettömän hyvin tehty sarja. Rakastan näitä tosipohjaisia draamoja, joissa on oikeasti joku idea. Ja vahva naispääosa ei ainakaan ole haitaksi! Jotenkin jäi haikea fiilis, vaikka sinällään sarja loppui siihen vaiheeseen, että kaikki oli suhteellisen hyvin. Silti. Haikeus oli kai päällimmäinen ajatus kun äsken katsoin viimeisen osan...

       Jotenkin se, että kahden ihmisen ystävyydestä ja kiintymyksestä tehtin jotakin täysin sopimatonta, oli jotenkin surullista. Ihan tarkkaan en siis tiedä, oliko Märthalla ja Franklinilla muunlainenkin suhde kuin syvä ystävyys, mutta silti... Nykyään se on vielä pahemmin tuomittavampaa ja nopeammin. Tuohon aikaan tieto vielä liikkui varsin verkkaisesti.

      Kiireettömyys oli yksi, jota tuossa sarjassa rakastin. Kaikki toimi jotenkin hitaasti. Kirjeet liikkuivat mantereiden välillä hitaasti, Amerikasta mentiin laivalla tai potkurikoneella Englantiin. Kaikki on hidasta ja hoppuilematonta. Kaipaan sitä. Ihan oikeasti. Ehkä tämä vimmattu halu jatkaa ja aloittaa uudelleen tämä blogin kirjoittaminenkin on juurikin sitä kaipuuta siihen mitä joskus oli. Minulla on ollut aikaa kirjoittaa ja paneutua viemään ajatuksia tänne "paperille". En halua, että minun aikani menee johonkin sellaiseen, mistä en edes pidä... Tästä minä pidän. Tästä minä nautin.

Huomenna minulla on kohtuullinen päivä töissä, mutta sitten minulla on illalla vielä keikkahomma. Kotona olen kenties ilta kahdeksan aikaan. Minua väsyttää jo pelkkä ajatus huomisesta... Isä sanoi, että alussa pitää joustaa ja ottaa kaikki asiakkaat mitä vain saa.

      Olen ehkä epäsopiva yrittäjäksi, sillä ajattelen vähän eri tavalla. Minusta oma hyvinvointi tulee ensin. Kukaan muu ei kuitenkaan hommiani tee jos minä uuvun ja väsähdän. En aio olla mikään työjuhta, joka kiskoo itsensä väsyksiin ennen kuin on kunnolla edes päässyt vauhtiin. Jos huomisesta selviän niin hyvä, mutta tästä lähtien suunnittelen arkeni vähän paremmin.

        Nyt nipistän vielä aikaa hetkeksi lukemiselle. Ei pitäisi, mutta kaipaan sitäkin... ♥