DIY: piltti-purkki lyhdyt pajupuuhun

 Tänään tuli ajatusten joulukalenterista lausahdus "Kaikki helpot haasteet on jo ratkaistu". Aika osuva jälleen tämän emännän päivän motoksi.
      Tein tänään nimittäin pienen lisän pikku puutarhaani. Kun en pääse kukkapenkkeihin kajoamaan keskellä talvea (enkä raivaamaan mistään niitä lisää!), pitää käyttää tämä viherpeukaloenergia johonkin muuhun!
       Kun valitin eilen, että pyöreä kivikukkapenkkini kohta on takapihalla vähän pimeä, niin tänään yritin tuoda vähän siihen kohtaan tonttia valoa. Pientä fiksausta vielä vaatii tämä idea, mutta vähän jo sinne päin...
        Hain metsän laidasta leveähaaraisen pajun ja ujutin sen kivien väliin, kunhan olin ensin paukuttanut reiän maahan rautakangella. Tätä ennen olin meinannut vetää nurin omissa puuportaissa ja ajosillalla, joten ihan ilman vaaraa ei tämä(kään) päivä alkanut. Ehjänä säilyin kuitenkin, joten pääsin puuhastelemaan pihamaalle.
         Pajun hain sen verran kosteasta kohdasta, että Kuoma-kenkä upposi jäiseen sohjoon aikas perusteellisesti, mutta sukkaan ei tullut edes kosteutta. Pitävät kengät! Hintansa väärti, ettenkö sanoisi!

 Pikkasen leveälatvaisempi ja jyhkeä oksaisempi risu olisi saanut olla, mutta en olisi sitten isompaa enää jaksanut kantaa metsän laidasta olalla. Olen isokokoinen emäntä, mutta en minäkään ihan niin iso ole!
       Seuraavaksi näpräsin näpit vähän kohmeessa naveran vintissä piltti-purkkeihin rautalanka viritykset. Toinen siihen kierteiden alle renkaaksi ja toinen sitten lenkiksi, josta ripustaisin niitä puuhun. Tein alkuunsa seitsemän, vähän kuin kokeeksi.

Pienenä vinkkinä voin sanoa, että siihen kierteiden reunaan tulevaan rautalankaan kannattaa molempiin reunoihin tehdä pienet lenksut, mihin tuo ripustussanka laitetaan kiinni. Se sanka muuten pyörii siinä sinne ja tänne eikä purkki pysy tasasesti millään. Oli nimittäin ensimmäinen prototyyppi juuri sellainen. Sanka kiersi kehällä edes takaisin ja purkki oli kaikkea muuta kuin pystyssä! Seitsemäs purkki oli jo kaunis ja siisti tekele. Oppimiskäyrä oli siis ylöspäin!
         Sitten leikkasin puuhun riustusoksia eli poistin jokusen oksan ja jätin tapilleen, mihin olisi helppo purkki laittaa roikkumaan. Hetken mietin jo latvuksenkin leikkuuta, mutta säästin sen nyt vielä. Siellä on niin kauniit kuivat lehdetkin vähän kuin näköä antamassa.

 Sitten odottelin iltaa, laitoin purkkeihin tuikut ja vein ne sitten yksitellen oksille roikkumaan. Tässä kohden on sitten sitä fiksailtavaa. Tuikut sammuivat vähän kun tuuli! Tai siis ei niinkään vähän, sillä tänään oli vielä aika navakka tuuli paikka paikoin, mutta siis yllättävän helposti tuikut sammuivat purkeissa... Onkos jollain tuulen pitävää ideaa siihen miten nämä upeudet saisi kestämään "tulessa" myös pikkuisen tuulisellakin kelillä? Kantta yritin, mutta tuikku tukehtui...
        Noh, kaunis minun pikku asetelmani oli - ainakin sen hetken kun se puussa kesti valaistuksessa. Loppujen lopuksi puuhun jäi palamaan neljä tuikkua sen seitsemän sijaan, joten pientä prosessointia pitää tämän osalta vielä tehdä.

Hassua muuten.
     Nämä tällaiset projektit ovat oikeasti vieroitusoireiden hoitoa kesästä. Tajusin tänään kun väsäsin tuota pajua tuohon kukkapenkkiin tai noita purkkeja vintin kylmyydessä, että kaipaan käsillä tekemistä ja raivaamista pihamaalla. Kukkapenkkien perkuuta ja sitä, että pääsee touhuamaan mullassa ja ryteikössä. Nytkin olen katsellut pientareita jo siihen malliin, että kunhan kevät koittaa nuokin tuosta häviävät!
     Mistä nämäkin geenit oikein tulevat?
     Maan nälkä.

Iltasella yritin käydä juoksemassa, mutta joka paikassa on nyt niin liukasta, että vaikka lähdin metsätielle niin sielläkin tuli liukkas vastaan ensi askeleilla. Neljä kilsaa juoksin tai ei sitä juoksuksi voi sanoa, semmoista teputtelua! Ja liukastuin. Siis kaaduin maahan ja vähän aikaa siinä käsien varassa kuuntelin, että koskeeko ja jos koskee niin miten kovasti, mutta ei koskenut eikä tainnut edes kolahtaa, kun nuupahdin siihen tien keskikohdalle, pehmeämpään lumeen.
      Että suututti.
      Talvijuoksu on jo muuten niin paljon kurjempaa, ja sitten sattuu vielä tämmöiset kelit! Lumen minä jotenkin ymmärrän talveen kuuluvaksi ja siitä selviän juoksulenkeilläni, mutta liukasta keliä en ymmärrä! Nastat kenkiin, joo, tiedetään! Nastakengät ovat minun budjetille aika kalliit ja eivät nekään kuulemma sohjolumessa pidä. Jotkut sanovat, että niillä on myös vähän epävakaata juosta... Tiedä sitten, mutta minun lompakolle ne ovat liian tyyriit ainakin tänä talvena. Pitää odottaa niitä kivoja pakkasilmoja, että kenkä pitää vähän paremmin ja muutoin on tyydyttävä vähän lyhyempiin lenkkeihin liukkaiden aikaan. Aion kyllä kokeilla sitä pitovoidetta kengän pohjiin, jospa se auttaisi edes vähän.
        Kuten joulukalenterikin tiesi: helpot jutut on jo ratkaistu! Jäljelle on jäänyt nämä vähän vaikeammat ongelmat kuten pilltipurkkien tuikkujen sammumis dilemma ja jäätiköllä juokseminen. Siinä ajatuspuhdetta seuraaviin päiviin.
        Hellurei!

JUOKSUPÄIVÄKIRJA
411. juoksupäivä (151 vko)
- 2539.3 km
- 4km metsätien tynkälenkki (33 min)
- ei ollut tietoakaan kunnon juoksusta
- liukasta oli ja kaatuminenkin tuli koettua, onneksi ei käynyt mitään
- ryhti nollassa, askellus ihan hakusessa, kun pelotti liukkaat kohdat
- hengitys ulos ja sisään
- vähän turhautti ja loppumatkasta sitten itkettikin ihan vain turhautumisesta (itken aika helposti, olen huomannut, heti kun turhaudun!!)
- -3 pakkaskeli, mutta muutamien päivien suoja on tehnyt teistä ÄÄRETTÖMÄN liukkaat! Ihan karsea keli juosta!!

DIY puutarhaan: risuaita valoilla

Tänään sain sen sitten aikaiseksi - ensimmäisen osan risukkoiseen aitaani ja ihan valojen kera. Eikä yhtään liian aikaisin kun tänään oli Pyhäinpäivä.
        Ajattelin ensin kun aamusta asti keli oli sateinen ja tuhnuinen, että en taida jaksaa mennä itseäni kastelemaan metsikköön risusavottaan. Sitten alkoi ärsyttää puolivalmis hökötys pihamaalla sen verran, että vetäsin yli-ison takin niskaan, joka piti vähän vettä, haalin suuren sylillisen oksia ja väänsin aidan valmiiksi.
         Sitten äiti ja isä tulivat päiväkahvi-visiitille kuulemma "juttelemaan välillä minunkin kanssani" eli kai se on vanhempien kielellä sanottuna, että niillä oli ikävä minua ♥
        Noh, juteltiin kahvin verran - tosin minä söin, he joivat kahvit - ja sitten sain heistä apua vähän valojen laitossa. Sen verran väsyksissä taisivat olla Helsingin lapsenlikkareissusta, että nahistelivat ihan älyttömistä asioista.
        Muutaman kerran minultakin meinasi kärähtää piuhat, mutta tein kuten Maaret Kallio neuvoi. Mietin ensin miksi minua suututtaa. Ja kun syy oli yksinkertaisesti se, että menin vain isän tunteeseen mukaan, kun häntä turhautti, jätin omat suuttuneet sanani sanomatta. Tuli itsellekin parempi mieli, kun ei tarvinnut olla turhautunut ja äkäinen. Sai olla märkä ja näpit jäässä, heh ♥
        Valojen kanssa seilasin vaikka miten kauan. Eivät meinanneet riittää päähän asti vaikka miten yritin jaotella valot tasaisesti. Tänä iltana en jaksanut kökkiä sateessa jalustimen kanssa, mutta sitten kun saan tuon toisen laidan tehtyä laitan kameran jalustalle ja otan kunnon kuvat.
         Luppaan!

P.S Tämä aita laittaa ihan täysin uuteen valoon sanonnan: päivän sitä on vaikka aidan vitsaksena ♥