Kevät, tule jo!

 Vietämme tällä viikolla uuden hierontapaikkamme avajaisviikkoa.

      Vähän on ollut minun kohdallani hiljaista ja eilen tuli ihan paha mieli siitä, että idea oli minun ja muut saivat asiakkaat ja elannon. Minä jäin lehdelle soittelemaan. Onneksi ympärillä on sentään selväjärkisempiä ihmisiä, jotka tsemppasivat minua ja sanoivat, että annan nyt ajan vähän kulua. Eletään kuitenkin vasta sitä ekaa viikkoa...

       Mietin eilen sitäkin, että olen kuluttanut hermoja, hikeä ja kyyneliä paikan eteen eikä se silti tunnu omalta. Tai siis sellaiselta tärkeältä ja hyvältä. Eikö sen kuuluisi tuntua? Tänään koulukaveri kävi kattomassa tiloja ja sanoi, että tämähän näyttää siltä, että täällä olisi hierottu jo vuosia eikä vain muutamaa päivää. Ensimmäistä kertaa sain katsoa meidän tilaa ulkopuolisen silmin ja ensimmäistä kertaa rinnassa läikähti myös jokin ylpeyden tapainen... Olen ylpeä siitä, mitä olen saanut aikaa. Mietin joulukuussa, että voi kunpa joskus olisi oma paikka, missä olisi omat säännöt ja oma arki. Nyt minulla on sellainen ja pitäisi olla pirun ylpeä, että sain tämän aikaiseksi!

       Olenkin. Kohta. Kunhan opin olemaan itsestäni ylpeä.

 

Tällä viikolla lämpötilat ovat heittäneet hyvästi plussan puolella. Noh, viime yönä taisi olla pakkasta, ainakin oli sen verran rapeana pihaa aamusta. Tiet loskassa ja uraisia, mutta lumi ei tunnu painuvan pihalla mihinkään! 

        On ollut ihanaa, kun on ollut tänä talvena paljon lunta. On tuntunut oikeasti talvelta, mutta nyt kun eletään jo maaliskuun loppupuolta - ylitetty puoliväli - alkaisi olemaan kevään aika! Miehenmurrikka on muuttumassa parin viikon päästä Erämieheksi, kun alkaa kunnostamaan meidän venettä ♥ Odotan kesää siis monestakin syystä...

        Miehenmurrikka on oikein ottanut viimeiset talvilomaviikkonsa tuohon maalis-huhtikuun vaihteeseen, että saa oikein luvan kanssa viettää valoisat kevätpäivät veneen kimpussa. Minä puolestani seison vieressä ja kannustan. En malta, että päästään aalloille!

Toinen syy, miksi kevätkelit saisivat jo tulla on se, että minun avantoni alkaa olla ummessa. Nyt se on sellainen dippikuoppa. Tänään sain vähän rikottua jäätä enemmän ympäriltä ettei ihan kyljet ottaneet kiinni, mutta ei siinä voi uimisesta puhua. Kunhan tipahdan jäistä vettä täynnä olevaan kuoppaan. Ajaa asiansa, mutta kaipaan jo ihan oikeaa uimista... pitkiä matkoja....

 

Tänään mietin haaveita ja niitä asioita, joita en ole vielä tehnyt. Syystä tai toisesta. En oikein edes tiedä mikä sai minut toteuttamaan tämän yrittäjyys haaveen omasta paikasta. Jotenkin tuntuu, että sen teki joku muu kuin minä... Se vaan pani minut ajattelemaan, että jos minusta löytyy jostain tämmöisiä supervoimia, mikä minua pidättelee muidenkaan haaveitteni kanssa.

      Eräs pitkäaikainen haaveeni on ollut nimittäin kirjoittaa kirja. Kaunokirjallinen kirja sekä/tai tietokirja. Jotenkin minua on kammoksuttanut se, että tietokirjan kirjoittamiseen pitäisi osata ja tietää asiasta hirmuisesti ja se tuntuu jotenkin täysin mahdottomalta. Mutta jostainhan ne muutkin ovat tietonsa ammentaneet. Toki olisi kiva, jos aihe voisi olla ns. oma ammatillinen asia, mutta harvaa kiinnostaa puutarhan nurmi niin kovin, että jaksaisi siitä lukea kirjan. Vai?

       Minua on nyt kiinnostanut kipu ja psyykkinen vahvuus.

       Ehkä avanto on tehnyt osansa sen puoleen, että psyykkinen vahvuus ja mielen taidot ovat alkaneet kiinnostaa yhä enemmän. Mielihän minuakin estää kirjoittamasta kirjan! Mielelle annetaan niin suuri valta, että sitä ei edes huomaa mitä kaikkea soopaa se yrittää meille totuutena sanoa ja ujuttaa tietoisuuteen. 

       Haluaisin kirjoittaa enemmän. Minun pitäisi vaan saada ensin tämä uusi arki pyörimään niin, että sinne voisi raivata tilaa sitten muille asioille. Olen rutiinien rakastaja ja pidän siitä, että saan tehdä asiat samalla tavalla. Siksi tämä uusi arkikin tuntuu näin ensi alkuun aika kamalalta... Tottuminen vie aikaa.

        Sain yhden haaveeni aikaiseksi kolmessa kuukaudessa.

        Katsotaan miten kauan menee tässä toisessa!

Remonttiviikkoa ja remonttiväsymystä

 Aikeet ovat aina hyvät, mutta jotenkin tunnit ja elämä loppuu päivistä kesken juuri nyt. 

        Ollaan nyt tämän viikkoa tehty uutta toimitilaa, porattu ja ruuvailtu asioita seiniin ja viritelty milloin verhotankoja ja milloin seinäpeilejä. Jotenkin välillä tuntuu, että asiat eivät vain etene ja sitten taas tulee semmoinen hetki, että oikeasti huomaa edistymisen ja sen, että kaikki valmisteleva työ (joka ei näy missään) auttaa sekin, kun ollaan siinä tekemisen kohdalla.

 

 Tällä viikolla olen todella kaivannut rauhaa ja hiljaisuutta - ja sitä en ole oikeastaan saanut. Tänä iltanakin olin niin väsynyt, kun tulin kotiin, että aivot tuntuivat vain olevan epämäääräistä mössöä, jossa ei liikkunut mitään järkevää ajatusta. Hyvä kun oli ruoka tehtynä, sillä tuskin olisin sitäkään saanut aikaiseksi muutoin.

      Kaipaan avantoa.

      Näillä liukkailla minun rantatieni on muuttunut niin liukkaaksi, etten ole uskaltanut sinne autolla ajaa ja sitten taas traktorilla matkaan kuluu sen verran enemmän aikaa, ettei enää iltasella jaksa alkaa resuta. Alkuviikosta kävin avannossa ja silloin sain erästä Audi-miestä auttaa liukkaassa mäessä. Miehellä oli kitkarenkaat ja työkyvytön nainen etupenkillä. Lady ei tullut edes työntämään, kun minä tuuppasin pariskunnan ensin lumihangesta ja sitten raavin vähän traktorin renkailla ylämäkeen karheutta, että pääsivät mäen ylös. Mies kiitteli avusta, leidi istui kännykkä kourassa eikä edes vilkaissut. Huokaus.

 

Tänään riensin kaupoissa, kun piti ostaa mattoja ja verhonipsuja ja ties mitä pientä remonttityömaalle. Ajattelin, että en haluaisi tehdä tätä. En ole koskaan ollut mikään kaupoissa kävijä, mutta tämmöisenä aikana vielä vähemmän haluaisi mihinkään ihmisvilinään mennä... Olin yhdessä kassajonossa ja siinä ihan oikeasti tuli semmoinen tunne, että nyt on ihmiset ihan liian lähellä ja kohta joku kuitenkin aivastaa jonkin muunnosviruksen tähän jonoon!

      Tuleekohan meistä ihmisraunioita, jotka kaihtavat toistensa seuraa hamaan loppuun asti?

       Tuleekohan ihmisvilinästä enää koskaan sellaista, jollaista se joskus oli? Semmoista, että sai ohittaa ihmisen selkää hipoen tai seisoa jonossa ihan lähellä eikä kahden metrin päässä. Kierretäänköhän me tästä lähtien muut ihmiset kaukaa?

       Eilen kaipasin kesää.

       Kasvimaan tekemistä ja nurmen leikkaamista.

      Huomasin jälleen, että vaikka tässä ollaan tekemässä uutta uraa ja luomassa pohjaa sille, että joskus saisin elantoni ihan omin voimin, työllistämällä itse itseni, niin minun sydämeni halajaa edelleen puutarhuriksi ♥ En ole sitä enää edes yrittänyt lietsoa hiljaiseksi, sitä paloa.

        Siihen hommaan minut luotiin. Luomistyö jäi vähän kesken, kun minulle ei luotu siihen hommaan työpaikkaa... Onneksi on iso piha, niin saa edes sinne upottaa mielensä ja sormensa ja sielunsa.

 

Olen yrittänyt opetella uusia tapoja "suojella unta" ja palautua paremmin. Tämä ei ole sitä. Nytkin kirjoitan tätä jo siihen aikaan, kun pitäisi olla nukkumassa ja palautumassa. Sanotaan, että jos jostain kohden pitäisi unesta nipistää, se pitäisi olla aamusta. REM-uni ei ole niin tärkeää, ja se on yleensä aamusta. Syvä uni puhdistaa kuonat pois ja sitä nähdään alkuyöstä. Tässä sitä vaan pilataan tyhjennys ja huuhteluhetki, kun kirjoittelen tänne.

       Minulla on ollut vaan kova ikävä tätä ja huomaan, että alan olla vähän ruosteessa. Ajatukset tulevat vähän töksähdellen ja lyhyin lausein. Pitänee harrastaa vähän useammin...

Kaipuuta...

 Heräsin tänään siihen, että räystäistä tippui vesi. Ensin kuuntelin, että oliko tuvan puolelta paukahtanut joku putki tai suihkusta hana, mutta kun veden lorina kuului ulkoa, ei ollut kiire nousta peiton alta. 

       Tuntui turhauttavalta, että ensin sataa tonnitolkulla lunta ja sitten sataa litratolkulla vettä päälle. En edes yrittänyt kolata niitä loppuviikon lumia pois, koska tiesin, että piha olisi kuin luistinrata, kun nämä plussakelit tulisivat. Uimassa - tai avannossa - kävin traktorilla. Tai siis ajoin traktorilla rantaan, kun en aikonut stressata itseäni sillä, että nouseeko auto rannan mäkeä ylös tämmöisellä loskalla. Olisi kai noussut, mutta sujuihan se keikka noinkin.

        Olen huomannut, että pidän mikrotaukoni avannossa. 

        Mikrotaukoina tarkoitan niitä hetkiä, kun pysähdyn kesken päivän hengittelemään ja "maadoittamaan" itseni välillä johonkin muuhun kuin kiireeseen ja hälyyn. Nykyään kuvittelen itseni avantoon ja uskokaan tai älkää, se toimii todella hyvin. Vaikka avanto tuntuu äkkiseltään kehon äärimmäiseltä stressaamiselta, kun keho upotetaan -0-asteiseen veteen, mutta oikeasti se on semmoinen turvapaikka minulle, missä en ajattele mitään muuta. En pysty ajattelemaan mitään muuta. Työpäivän aikanakin, kun pysähdyn hetkeksi vetämään henkeä kuvittelen itseni avantoon keskelle kylmää ja valkoista lumilakeutta. Välillä rentoutuminen toimii niin hyvin, että unohdan tulla sieltä takaisin jatkamaan työpäivää...

        Toissailtana nukahdin piikkimaton päälle.

        Heräsin kun käänsin kylkeä.

        Olen etsinyt omia keinoja rentouttaa sekä mieltä että kehoa. Meditointi ei ole oikein onnistunut eikä se taida olla minun juttuni. Ehkä lähin meditointihetki minulle on juokseminen, mutta se että istahtaisin alas ja olisin ajatusteni hallitsija... se ei ainakaan vielä toimi kovin hyvin.

 

 Tämän viikonlopun aikana kahlasin, suorastaan ahmin Yle Areenasta norjalaisen draamasarjan Atlantic Crossing, joka kertoi kruununprinsessa Märthan ja USAn presidentti Rooseveltin ystävyydestä ja toisen maailmansodan melskeestä. 

       Äärettömän hyvin tehty sarja. Rakastan näitä tosipohjaisia draamoja, joissa on oikeasti joku idea. Ja vahva naispääosa ei ainakaan ole haitaksi! Jotenkin jäi haikea fiilis, vaikka sinällään sarja loppui siihen vaiheeseen, että kaikki oli suhteellisen hyvin. Silti. Haikeus oli kai päällimmäinen ajatus kun äsken katsoin viimeisen osan...

       Jotenkin se, että kahden ihmisen ystävyydestä ja kiintymyksestä tehtin jotakin täysin sopimatonta, oli jotenkin surullista. Ihan tarkkaan en siis tiedä, oliko Märthalla ja Franklinilla muunlainenkin suhde kuin syvä ystävyys, mutta silti... Nykyään se on vielä pahemmin tuomittavampaa ja nopeammin. Tuohon aikaan tieto vielä liikkui varsin verkkaisesti.

      Kiireettömyys oli yksi, jota tuossa sarjassa rakastin. Kaikki toimi jotenkin hitaasti. Kirjeet liikkuivat mantereiden välillä hitaasti, Amerikasta mentiin laivalla tai potkurikoneella Englantiin. Kaikki on hidasta ja hoppuilematonta. Kaipaan sitä. Ihan oikeasti. Ehkä tämä vimmattu halu jatkaa ja aloittaa uudelleen tämä blogin kirjoittaminenkin on juurikin sitä kaipuuta siihen mitä joskus oli. Minulla on ollut aikaa kirjoittaa ja paneutua viemään ajatuksia tänne "paperille". En halua, että minun aikani menee johonkin sellaiseen, mistä en edes pidä... Tästä minä pidän. Tästä minä nautin.

Huomenna minulla on kohtuullinen päivä töissä, mutta sitten minulla on illalla vielä keikkahomma. Kotona olen kenties ilta kahdeksan aikaan. Minua väsyttää jo pelkkä ajatus huomisesta... Isä sanoi, että alussa pitää joustaa ja ottaa kaikki asiakkaat mitä vain saa.

      Olen ehkä epäsopiva yrittäjäksi, sillä ajattelen vähän eri tavalla. Minusta oma hyvinvointi tulee ensin. Kukaan muu ei kuitenkaan hommiani tee jos minä uuvun ja väsähdän. En aio olla mikään työjuhta, joka kiskoo itsensä väsyksiin ennen kuin on kunnolla edes päässyt vauhtiin. Jos huomisesta selviän niin hyvä, mutta tästä lähtien suunnittelen arkeni vähän paremmin.

        Nyt nipistän vielä aikaa hetkeksi lukemiselle. Ei pitäisi, mutta kaipaan sitäkin... ♥

Kevyet hiutaleet, hyvä mieli

 

Siis melkein harmittaa, miten huonolle hoidolle tämä blogin pito on jäänyt. Viimeksi kirjoitin toukokuussa (!!) ja totuus on kuitenkin, että olen valtavasti kaivannut kirjoittamista ja ajatusten sullomista blogiin. No, nyt sitten aloitan taas tämän vuoden ja katson mitä tämä vuosi tuo mukanaan, toivottavasti osaan antaa aikaa myös näille asioille, joista todella nautin.

      Viime vuosi meni nopeasti. 

      Ehkä nopeammin kuin olisin voinut kuvitella, mutta sitäkin raskaampi se oli. Varsinkin syksy meinasi tappaa minut. Mutta niin vain minä valmistuin hierojaksi. Koulutetuksi hierojaksi 4.joulukuuta. Teen vielä pari kuukautta asiakastunteja koululla, niin saan sitten vähän omaa kurssimaksuakin kuitattua takaisin päin ja muutenkin, harjoittelen vähän. Olin ajatellut, että tämä vuosi olisi sellaista innokasta uuden elämänvaiheen kanssa jännäämistä, mutta ainakaan vielä en ole päässyt siihen riemuun kiinni... Tuntuu vain, ettei ole oikein päässyt omaan arkeen kiinni vielä yhtään ja samalla tavalla oma elämä on taas jostain ulkopuolisesta tahosta kiinni. Oma päätösvalta arkeen ja työhön ei ainakaan toteudu!

      Toivon todella, että tämän vuoden puolella korona ainakin saisi jonkin muun suunnan kuin tämän jojoilun!

 

 

Eletään vuotta 2021. En oikein tiedä mitä olisin odottanut, mutta kun viime vuonna aloitin tammikuun, olin ehkä ajatellut tästä vuodesta vähän erilaisempaa. Katsotaan nyt mihin tämä johtaa...

 

Olin ajatellut, että tämä vuosi olisi jotenkin uuden elämän alku. Miten ihminen onkin typerä välillä ajatellessaan, että jotenkin voisi tätä elämistä ennakoida tai hallita! Ei voi. Edelleenkään. 

        Teen tällä hetkellä vielä opiskelijahierontoja koululla, mutta viime viikolla oli jo sellainen fiilis, että tänne en itseäni pysty kuvittelemaan. Asiakastyö on ollut todella vaikeaa, kun toisella puolella huonetta opiskelijat yrittävät oppia ja meidän pitäisi samassa tilassa tarjota asiakkaille rentouttava hieronta ja kuullakin jotain mitä heillä on sanottavanaan. 

         Tämän viikonlopun pyhitin levolle. Viime viikon jälkeen olin todella uuvuksissa, vaikka tunteja ei niin paljon ollutkaan. Kuormitun melusta ja hälystä todella paljon ja se onkin sitten jo vaikeampi asia korjata, kun en voi siihen itse oikein vaikuttaa. Tähän kuitenkin voin. Rentoutumiseen ja palautumiseen.

 

 

Pitkä pakkasjakso päättyi tänään plus-asteisiin. Toivottavasti nyt ei ihan kaikkia lumia sulata, mutta kieltämättä veden lorina räystäissä laukaisin jonkinmoisen kevättunnelmoinnin ainakin tässä emännässä. Rupesin miettimään kasvimaata ja pihahommia ♥ Ja tietysti Miehenmurrikan puolesta olisin iloinen jos kevät olisi aikaisessa ja kohtuullisen lämmin. Miehellä on ollut piiiiitkä talvi, kun soutuvene on ollut korjauspukkien päällä jo syyskuussa ja syksyllä korjauksia ei voinut kovin pitkään tehdä, kun mikään ei enää syyskosteilla ja kylmillä kuivunut. Nyt sitten on odoteltu kuin kuuta nousevaa sitä kevään ensimmäistä päivää. Olen melkein varma, että Miehenmurri odottaa kevättä vieläkin enemmän kuin Muumipeikko Muumilaakson tarinoissa!

 

 

Kävin tänään avannossa. Tällä hetkellä avantoni on pieni kuoppa jäässä. Sellainen, mihin mahdun vain minä ajatuksineni. Ihan riittävä siihen tarkoitukseen, mihin sitä olen miettinytkin. Tänään kun nousin avannosta, rantaan oli erehtynyt ajamaan moottorikelkkailija. Hymyilytti salaa, kun kelkkailija vilkaisi ensin nopeasti ja sitten katsoi kuin varmistaakseen, että todella olin tulossa uimasta. Hullunahan ne minua pitävät, kun eivät ole itse kokeilleet! 

      Kokeile, sinä mahdollinen lukijani. Kokeile avantoa ja tule kertomaan oliko se niin hullua kuin mitä ihmiset luulevat!

 

 

P.S. Aion nyt kirjoitella tänne. Edes jotakin. Haluan kirjoittaa tänne. Minulla on ollut ikävä tätä - ja teitä!

Eristysmuuri tontin rajalle?

Kun puhutaan eristysarjesta, niin meidän naapurin eristämistoimet vetävät kyllä pisimmän korren. Vilkuiltiin jo perjantaina vähän epäilevästi naapurin pellolle, että mitä ihmettä iso kaivuri oikein kaivaa keskellä peltoa. Mitä myöhemmäksi päivä meni niin huomattiin, että kiviähän siellä kaivetaan.

       Naapurit tai pikemminkin naapurin tytär miehineen, jotka vuokraavat peltoa isältään , päättivät kunnostaa kivikkoisen laitumen pelloksi. Pellosta tulisi yhtenäinen ja helpompi kylvettävä. Kaikki kivet kuitenkin piti kaivaa ylös ja mihin muuallekaan ne olisivat ne kivet laittaneet kuin pellon reunaan kiviaidaksi. Meidän ja heidän tonttinsa rajalle...

Olen aina pitänyt kivikoista. Suorastaan haalinut kiviä pihamaalle kukkapenkkien reunoihin ja ties mihin, mutta... Tämä kiviaita jakoi vähän ajatuksia. Toisaalta pellosta pelmahteli esille siirtolohkareen kokoisia kivenmurikoita jotka olisivat olleet yksittäisinä todella komeita yksityiskohtia, mutta sitten kun kiviä on tuollainen muuri... Hmmm. En oikein tiedä...

Tuntuu kuin tuosta takapihan nurmialueesta olisi tullut äkkiä sola tai jonkinmoinen kujanne eikä enää semmoinen aavalle pellolle aukeneva alue. En oikein tiedä miksi suhtaudun näihin kiviin nyt näin nahkeasti. Pitäisi vaan nähdä asia mahdollisuutena eikä esteenä.

     Eilen ajattelin, että kun en mahda kiville mitään niin ainakin voin tehdä oman puoleni kauniiksi ja hyvännäköiseksi. Trimmailin heinät kivien juuresta pois, sillä kuivuneet heinät olivat varsin vastenmielisiä tämmöisen puutarhurin silmään, jonka mielestä talon reunat, kivikon reunat ja reunat ylipäänsä pitää olla siistejä.

Vai voitteko sanoa, ettei kuvissa ole mitään eroa?

      Vielä pitää vähän odottaa, että heinä vähän kasvaa niin sitten ajan trimmerillä vielä uudelleen, sillä nyt siinä oli niin paljon kuivaa ja kuollutta heinää, ettei ihan maahan asti saanut ajetuksi. Ja kun aloitin homman aurinko paistoi ja oli +15 astetta, ja kun sain viimeisenkin kasan kerättyä niin taivas heitti eilen räntää ja mittarin lukemat valahtivat melkein nollaan...

      Tulipa kuitenkin aloitettua ja tuli nyt ainakin vähän siistimpi.

Tänään sitten huolsin ajettavan ruohonleikkurin ja rasvailin ja vaihdoin öljyt ja puhdistin suodattimet. Päätin vähän ajella, että uudet öljyt menisivät taas moottoriin. Noh, se vähäinen ajelu venähti pariin tuntiin kun innostuin. Olin tehnyt aamusta KOLME (!!!) lihastenttiä, joten olin kyllä ansainnut ruohonleikkuun siihen päälle. Voi kun olikin taas hauskaa! ♥

       Tiedän että jossain vaiheessa kesää se ei sitten ole niin hauskaa kun ruoho kasvaa päivässä sen minkä poikki saa ajettua! Nyt se kuitenkin sitä oli ja täytti sieluni ja sydämeni ilolla ja rauhalla. Nurmi oli vihreä, tasainen ja kaunis ♥

Torstaina jatkuisi jälleen koulu. Vähän ristiriitaisin tuumin lähden torstaina jälleen koulun penkille. Vähän epävarmaa taitaa olla itse toteutuskin, kun kuunteli sitä touhua ja niitä suunnitelmia... Noh, sen näkee sitten. En vain haluaisi olla välikätenä kenenkään sairastumisessa tai sairastua itse. Puhumattakaan sairastuttaa jokin ihminen niin pahasti, että hän menehtyisi... en selviäisi siitä ikinä!

     Tähän voisin nyt kirjoittaa erään ajatuksen, joka osui silmiin viikonlopun aikana ja sattui minulle kuin nappi silmään:

"Murehtiminen ei vie huomisen murheita, mutta se vie tämän päivän rauhan."

Niin hyvä ajatus ja niin osuva minulle, joka yleensä murehdin kaikki asiat kolmeen kertaan: ennen, murheen aikana ja sen jälkeen.

      Nyt päätin, että en murehdi liikaa tulevia tai menneitä. Murehdin vaan niitä jotka ovat sillä hetkellä siinä murheen aiheena.

        Lämmitin pitkästä aikaa ulkosaunan ja kävin uimassa. Olen nyt käynyt joka ilta uimassa. Pitäisi taas jossain vaiheessa mitata veden lämpötilaa, mutta kyllä se avannossa uiminen vähän auttaa siinä, että nämä kevätlämmöt vedessä tuntuvat oikeasti lämpöisimmiltä ♥

       Kunhan nyt vielä lämpenisi ilma niin täällä olisi tyytyväinen emäntä ♥

P.S. En ole saanut ainuttakaan siementä vielä esikasvatukseen... KÄÄK! Tuleekohan minulle kasvimaata ollenkaan!?! 

(Tulee sanoi sydän ja sielu, aion uskoa niitä ♥)

Viinimarjapensaat ja kasvimaan alkumylläys

Viime viikon alussa (2.5) pääsin vihdoin viimein pihatöihin. Tai siis pääsin, kun otin ja menin. Koulun etäluennot kuuntelin kiltisti aamusta ja sitten ampaisin pihalle vaikka ehkä olisi vielä pitänyt vähän fiilailla tietoja lihastenttiä varten. Ulkoilma vaan vetää enemmän puoleensa.

Tällä kertaa oli viinimarjapensaiden hoito vuorossa. Olin jo edellisenä päivänä vähän leikellyt kuivia ja tukiin ulottumattomia oksia pois, mutta tänään sitten vähän kitkin ja lannoitin ja haravoin siistiksi. Vielä pitäisi saada ajettua olematon ruoho lyhyeksi niin se ei pääsisi ollenkaan niskan päälle astumaan tänä keväänä.
       Pensaista tuli hyvät, vaikka itse sanonkin. Jotenkin selkeät vaikka en tänä vuonna kamalasti oksia leikannutkaan. Ehkä myös kitkeminen teki siisti niiden alustoja, vaikka onhan niissä ollut katetta jo pari vuotta tekemässä rikkaruohojen elämän vähän vaikeammaksi.

Ja tiedättekö miten onnellinen olin ♥
     Sain olla ulkona ja sain tehdä sitä työtä, mitä osasin ja josta pidin - ei, jota rakastan! Moni kysyy minulta, että miten jaksan hoitaa näin valtavaa pihaa ja näin monia kukkapenkkejä ja muita hoitoa vaativia alueita. Syy on varsin yksinkertainen: rakastan puutarhatyötä ♥ Se tekee minusta minun.
      Toinen tämän päivän urakka oli sitten kasvimaan mylläytys.
       Hain äeksen ja mylläytin muutaman kerran pellon. Vähän piti nurmipaakkuja ottaa pois, etteivät tartu uudelleen kiinni ja mietin kuumeisesti, että miten ihmeessä saisin kasvimaan käytävät tehtyä niin ettei minun tarvitsi niitä ruohomattoja syksyllä katsoa?! Olen ajatellut katemuovia käytäville, mutta niistäkin olen kuullut hurjia tarinoita. En tiedä...

Iltasella sitten mylläytin pellon vielä uudelleen, kun ruohot oli korjattu ja pelto vähän kuivunut aamuisesta mylläytyksestä. Pitää vielä joku päivä vähän haravoida reunoja niin tulee siisti alue. Äestäminen ei ole minun paraatilajini. Enemmän on intoa kuin taitoa. Ehkä jos alue olisi vähän isompi niin olisi helpompi hallita konetta ja perässä tulevaa laitetta, mutta nyt ainakin tuntui, että niin "suuri" kuin tuo meidän alue onkin kasvimaalle ja perunamaalle, niin pieni se oli käännöksille.

Tänä kesänä aion kasvattaa kasvimaalla ainoastaan niitä kasveja, joita syön. Kaikki kokeilut on nyt poistettu ja nyt keskityn ainoastaan niihin lajeihin, joista on jotain hyötyä! Katsotaan nyt millaisen alueen minä kasvatuksilleni saan aikaiseksi.
       Ei muuten ole vielä mitään kasvamassa - ei edes avomaakurkkua! Kohta tulee kiire...
       Pihatyö ja maatyöpäivä teki tehtävänsä illalla, kun uinnin ja saunan jälkeen rojahdin Miehenmurrikan kainaloon niin tuntui oikeasti siltä, että elämä on aika kivaa ♥

Kevätverhot ♥

Nämä kuvat taivaasta eivät koskaan ole niin komeat kuin itse taivas. Eilenkin nämä vaaleanpunaiset möhkäleet olivat majesteellisen komeita!
      Tänään on ollut todella väsy päivä. Nukuin jopa päiväunet sohvalla, johon lyyhistyin ruuan päätteeksi ja siihen sitten jäin uinumaan. Aamupäivästä sain jopa sen verran aikaiseksi, että vaihdoin tupaan kevätverhot ja voi miten ihana vaaleus ja valo tuli koko taloon. Ensin ajattelin, että en pese ikkunoita vielä, vaihdan vain verhot, mutta kun napsin talviverhoja pois niin tajusin, että minun luonteeni ei anna periksi mennä lyhyemmän kaavan mukaan, vaikka ei olisi mitenkään hotsittanut napata ikkunanpesuvälineitä kainaloon.
      Tulipa kuitenkin pestyä ja tulipa verhot laitettua.
      Ehkä se sitten minut lopullisesti väsyttikin. Tiedä tuosta.

Eilen tein ensimmäisen verkkotentin tämän etäopiskelun aikakaudella. Harjoitustentti, mutta petyin itseeni totaalisesti, kun tajusin miten penkin alle se meni. Minulla on menny hierojakoulun tentit oikein hyvin - tähän asti - ja minulla on itselläni aika korkealla rima niiden suorittamisessakin, joten paineet olivat kovat.
      Jännitin vaan itseni täysin jumiin!
      Osasin lihakset hyvin, en täydellisesti, mutta en todellakaan niin huonosti kuin mitä kokeeseen kirjoitin! Itkuksi meni kun katsoin tentin jälkeen vastauksia materiaaleista. Virallisesti en tiedä pistemäärää, mutta ala-arvoisesti meni! Sen tiedän!
      Mitä hyötyä näistä minun työtunneista on! Mitä hyötyä on siitä, että luen kamalasti ylimääräistä, kirjoja, artikkeleita, katson videoita ja dokkareita ja kaikkea mitä vain lihaksiin tai hierontaan voidaan soveltaa ja sitten kun pitäisi se osaaminen näyttää ja todistaa, että tietää niin jännittäminen tai joku ihme panikointi pilaa kaiken!! Minun pitää päästä tästä eroon!!
        Lueskelin (tottakai!!) aiheesta, siis jännittämisestä, muutamaa artikkelia ja siinä sanottiin, että jännitykseenkin pitää suhtautua lempeästi - niin omaan kuin muidenkin jännitykseen. Kaikista ei vain tule yleisön edessä puhujia tai suuria sosiaalisia tapauksia.
       Kovin lohdullista. Olin ajatellut, että jännittämiseen annettaisiin jokin venytys tai jooga asento, joka helpottaisi heti!

Eilen varmaan sitten ihan uhallanakin ostin verkkokurssin ravinnosta. Terveyde Tukipilarit 1: Hyvän elämän perusteet - verkkokurssi oli eilen niin hyvässä tarjouksessa, että olisi harmittanut koko loppuelämän, jos en olisi tarttunut tilaisuuteen ja ostanut sitä. Ihan kuin olisi energiaa lukea yhtään enempää kuin mitä hierontakoulu jo aivokapasiteetista vie, mutta ehkäpä juuri siksi halusin oppia jotain sellaista, josta jo jotain tiesin.
      Minua on nimittäin ärsyttänyt pitkän aikaa jo hierojakoulussa se, etten osaa! Tai näin minun sisin on ainakin selittänyt minulle. Minulta siis puuttuu täysin itseluottamus ja itsevarmuus hieronnan suhteen eikä se ainakaan lisäänny tuollaisten tenttien jälkeen, mitä eilen tein! Se on ollut ongelmana on pitkän aikaa. Luen, omaksun ja tiedän, mutta en usko sitä itse!
     Pitäisi varmaan mennä psykologille...
     Noh.
     Olen kuitenkin kamalan innoissani uudesta koulutuksesta ja tänään jo ajattelin, että olisiko pitänyt "korkata" homma alkuun, mutta olin niin väsynyt että olisi mennyt opinnot hukkaan, kun pää oli niin jumissa ja väsynyt. Katson huomenna, jos vaikka jo vähän kurkkisin materiaaleja... (ja oikeasti pitäisi lukea lihaksia ja varautua siihen ensi viikon oikeaan tenttiin eikä riemuilla muista...!)

Tänään oli todella kylmä tuuli. Minulta loppuivat tänään ns. viralliset lämmityspuut joten pitäisi hakea konehallin puolelta B-luokan puuta. Pelkään vain, että maa on sen verran pehmeää, että traktori tekisi pahat jäljet pihaan, joten hain tänään kottikärryillä muutaman kuorman puita sekä tupaan että kuuriin. Katsotaan nyt saanko raahat tällä tyylillä puita jatkossakin vai alkaisiko piha kestämään jo vähän ajeluja.
      Tänään oli kuitenkin kiva tulla uintireissulta todella lämpimään taloon ♥ Miehenmurrikka sanoisi kuumaksi, minä lämpimäksi. Se on niin lämminverinen, että näin lämpimäksi en voisi lämmittää sinä viikkona, kun Miehenmurri täällä majailee ♥


P.S. Eilen hain postista ihanan lähetyksen: kirjoja. Olin hemmotellut itseäni kahdella kirjalla, jonka toisen aloitan tänä iltana. Enni Mustosen uusin romaani Syrjästäkatsojan tarinoihin: Pukija. Ja toinen oli Cecelia Ahernin Ps. Rakastan sinua...-romaanin jatko-osa Loppusanat ♥
    Ah, miten onnelliseksi ihmisolento voi tulla kirjoista... ♥

 P.P.S. Siirsin vähän sohvaa tänään, kun pesin tuvan ikkunoita ja sieltä alta löytyi pikkuinen englantilainen taksi... Pienen automiehen peruja ilmeisesti. Näitä aina välillä löytyy... ♥

Täällä taas! Koronakevät ja blogi hiljaisuuden rikkominen

Siis heippa!
    Olen hengissä ja täällä taas kirjoittelemassa. Voisi sanoa, että tämä kevät ei ihan mennyt niin kuin olin ajatellut, mutta mikä nyt ylipäänsä elämässä menee. Minun piti oikeasti vähän priorisoida voimavarojani, joten tämä blogi jäi jalkoihin, vaikka kyllä olen KAIVANNUT tätä kirjoittamista tänne!
      Nyt yritän ottaa muutaman kuukauden kiinni ja vetäisen vähän nippuun tätä kevään alkua. Viimeksi taisin kirjoitella hiihtolomalta (jestas!) ja tuntuu, että siitä on ihan hurjan kauan aikaa. Kävin tosiaan katsomassa Pikku Naisia ja oli vähän ristiriitaiset fiilikset elokuvan jälkeen. Toisaalta oli kiva käydä katsomassa leffaa ihan ominpäin, ilman kavaljeeria, mutta sitten kun kävin "juhlistamassa" tätä omaa hemmotteluiltaa Rossossa syömässä niin olo olikin sitten jo haikea... Ei ollut ketään kenen kanssa jakaa ajatuksia leffasta tai syödä. Mukavaa siis niin kauan kuin sitä kesti.

Miehenmurrikka sai minut ostamaan jääsahan ja saatiin helmikuun lopulla avannosta jo paljon enemmän avannon näköinen. Naurettiin Miehenmurrikan kanssa, kun se koloa jäähän sahasi, ettei ammatistaan pääse eroon sitten millään. Avannosta tuli lähinnä haudan näköinen ja taisivat vielä mitatkin täsmätä! Miehenmurrikka kun on haudankaivaja...
       Hyvä siinä oli pulahdella ja kun helmikuun loppupuolella tuli vielä ihan napakat pakkasetkin niin saha tuli tosi tarpeeseen, kun avanto meinasi jäätyä umpeen. Olen kyllä edelleen sitä mieltä, että avantouinti on pelastanut minut tänä talvena vajoamasta sellaiseen stressitilaan kuin muina talvina. En ole sairastellut ollenkaan niitä flunssia, joita yleensä talvena ainakin kerran sairastan (koputtaa puuta) ja muutenkin olo on ollut todella hyvä.
       Sanokoot muut mitä hyvänsä, vannon avannon nimeen varmasti myös ensi talvena ♥

Muutoin tämä talvi on ollut todella ihmeellinen. Jäätä, sulaa, lunta, maata näkyvissä ja kaikkea vuorotellen! Kun nuo helmikuun viimeiset pakkaset väistyivät ja tuli maaliskuussa pieni lämmin jakso, niin se kadotti kyllä kaikki lumetkin sen siliän tien eikä ole takaisin tullut. Tosin eipä lumesta enää tässä vaiheessa kevättä ole ihan kamalasti väliä.

Viime viikolla oli jo rannat kaikki sulia ja järvenselät vapaat jäälautoista. Olen siis uinut kohta pari viikkoa täysin "kesäkeleissä" - siis muutoin kun veden lämpötilan puoleen. Nyt en ole muutamaan viikkoon mitannut, että milloin aletaan mennä toiseen suuntaan.
       Piha on sula ja olen päässyt tekemään jo vähän pihahommiakin haravoinnin muodossa. Haravoin vähän pihaa, tienlaitaa ja marjapuskien välejä, mutta ei vielä jaksa nurmi aloittaa kasvuaan. Liian kylmää sille vielä.

Päihänniemen virkistysalueella käytiin syömässä kevyt kenttälounas

Ja sitten tämä kevät...
     Korona-virus iski sitten ihan kunnolla sekä Eurooppaan että Suomeen. Jännitettiin maaliskuun puolessa välissä, että mitä hallitus aikoo hommalle tehdä. Meillä oli pyörinyt oikeat asiakashieronnat koululla jo pari viikkoa ja olin saanut vähän jännitystä purettua sen ympäriltä pois. Olin saanut hyviä hierontoja, oppia ja kehitystä aikaiseksi, jopa opettajalta sain hyvää palautetta ja kiitosta kehittymisestä.
     Sitten hallitus päätti eristystoimista ja meidän koulun johtaja teki oman päätöksensä ja siirryttiin 19. maaliskuuta etäopiskeluun ja siellä ollaan edelleen! Meille tulee maanantaisin tehtävät ja torstaihin mennessä palautus. Aikamoinen homma on niitä ollut vääntää ja vielä pitäisi kuukausi tätä etäilyä tehdä - ainakin! Sinällään minulla ei ole etäopiskelua vastaan yhtään mitään, sillä olen hyvä opiskelemaan myös itse, mutta tämä opiskeltavien asioiden määrä on todella valtava ja välillä tuntuu, ettei jaksaisi enää yhtään!
      Itse karanteeni ei ole kamalan suurta ahdistusta aiheuttanut. Viime viikolla oli oikeastaan ensimmäistä kertaa sellainen viikko, että olin levoton ja jotenkin epätoivoinen. Oli aika haastavat etätehtävät sillä viikolla ja muutenkin mieliala vähän maassa, vaikka kaikin puolin asiat ovat olleet eristysajan hyvin: vanhemmat ovat olleet terveinä ja sisaret perheineen. Itse olen ollut terveenä ja Miehenmurri, vaikka hän vielä töissä käykin. Kaikki siis ihan ok, mutta viime viikolla ahdisti vaan... jokin! Sain sen kuitenkin purettua käyttämällä kahta metodia: juoksua ja pihatöitä ♥ Ne maadottavat minut hyvin tähän hetkeen ja näihin olemassa oleviin tunteisiin. Auttoi. Tämä viikko on ollut helpompaa.

Olen käynyt myös PAAAALJON enemmän metsässä ja se tuntuu todella hyvältä. Kävelen, otan kuvia, kuuntelen, haistelen ja katselen. Eihän siellä vielä kamalasti mikään viherrä, mutta onneksi sirkuttajia on tullut taas metsään ääntä pitämään ♥ Tänäänkin kävin parin tunnin kävelyllä rannassa ja metsässä, ja tuli kyllä hyvä mieli.

Kirjoja olen lukenut nyt aika tavalla ja pitäisi kirjoittaa muutama arvostelu tännekin. Sain nimittäin aikamoisen yllätyksen kun ostin Pirjo Tuomisen uusimman romaanin Vallasrouva ja sen kansilehdillä oli minun, tämän blogin arvostelu edellisestä Pirjo Tuomisen romaanista Opettajatar . ♥ Aika mahtavaa, että näitä luetaan, mitä minä tänne kirjoitan - ja ihan oikeasti!
      Innostuin siis vähän uudelleen kirjoittamaan näitä kirja-arvosteluja, kun niillä näköjään on joillekin ihan merkitystä...

Minun kirjoittamani arvostelu Pirjo Tuomisen uusimman kirjan kansilehdillä ♥ JIPPII ♥

Juoksuista taidan kirjoittaa ihan oman postauksen, sillä tässä nyt on tullut niin monta juoksupäivää tähän väliin, että taidan vetää yhteenvedon ihan omaksi postauksekseen. Sen vaan sanon, että vaikka luulin, että koulu veisi mehut minulta juoksusta niin onneksi ihan niin ei ole kuitenkaan käynyt. Ei tosin paljoa puutukaan, mutta tämä etäopiskelu on tuonut juoksun jälleen minun elämääni paremmin. On aikaa ja energiaa juosta ♥ Ja se kyllä näkyy minun mielenterveydessäkin!
      Vietettiin eilen ensimmäisiä etäsynttäreitä, mitä olen koskaan viettänyt! Siskon tyttö täytti 4-vuotta ja kun he asuvat Helsingissä ei sinne ole nyt kamalasti ollut asiaa minkään muunkaan asian takia, joten synttärit vietettiin tällä kertaa etänä. Oltiin porukalla Skypessä ja katsottiin kuinka tyttö aukaisi lahjat ja maistoi kakkua. Tuntui sekä hyvältä että todella pahalta, harmitti. Jotenkin ei ole tajunnut miten kivoja ne synttärit (tai ylipäänsä kaikki juhlat) on, kun saa olla toisten kanssa ihan oikeasti läsnä! Nyt lahjojen avaus tuntui jotenkin niin kaukaiselta ja kolkolta, kun ei nähty ilmeitä heti paketin paljastuttua, kun skype yhteys ei ollut jatkuvasti siellä missä tapahtui..
       Parempi kai kuin ei synttäreitä ollenkaan, mutta silti.
       Aion kyllä nauttia juhlista ja tapaamisista paljon, paljon enemmän tulevaisuudessa - jos semmoinen tässä vielä on tuloillaan.

Tämän päivän kävelyreissulta rantaan, vesi on korkeammalla kuin syksyllä.

Nyt oikeastaan toivon vain, että etäopiskeluun tulisi vähän iisimpää vaihetta ja pääsisin vähän ulkohommiinkin. Olen huomannut nimittäin, että kaipaus ulkotyöhön on ollut aika suurta näin kevään korvalla... Kun sitä on tehnyt 15 vuotta ei ihan heti totu siihen, ettei tänä kesänä tarvitse syöksyä hautausmaalle kesätöihin istuttamaan miljoonaa kukkaa ja ajelemaan viidakkomaista nurmea!
     Ja silti.
     Kaipaan sitä vähän...
     Tässä olisi nyt vähän kirimistä muutamasta kuukaudesta. Jatkan seuraavaksi vaikka muutamalla kirja-arvostelulla ja juoksupostauksella niin saadaan vähän ajantasalle tätä blogia. Vitsit, miten kivaa olla taas kirjoittelemassa ihan jonninjoutavaa kaiken asiallisten kouluhommien jälkeen ♥
     Tykkään.
     Oli ikävä tätäkin ♥