Aurinkoinen marraspäivä: 'Peto' otsalla ja haikean onnellisia uutisia siskolta

Nukuin kuin koomapotilas ja sikeää unta, en nähnyt edes unia vaan pelkkää mustaa. Kuka nukkuu niin sikeästi? Väsynyt ihminen. Minulla on tullut vähän nuhaa tai sitten tämä on viimeiset rippeet melkein kuukauden kestäneestä pikku flunssasta, mutta jälleen on wc:n pöydälle ilmestyneet nenäkannu ja nenäliinat. En edes uskonut, että niiden näkeminen voisi tuntua näin turhauttavalta!
       Mutta se siitä aiheesta!
       Positiivinen ajattelu kehiin.
       Aurinko paistoi ikkunaverhon takaa jo aamusta ja tämä emäntä ryömi peiton alta nopeammin ylös kuin lähipäivinä olen onnistunut ryömimään. Vetäsin verhon ylös ja ylhäällä olevan kuvan kaltainen maisema avautui silmieni eteen ja valo ryöpäshi pupillien kautta sille kohdalle aivokuorta, missä hymy syntyy ♥
        Pakkasaamu ja pieni luminen kerros nurmikon päällä. Viis siitä, että viikonlopuksi on uhattu taas sateilla ja plus-asteilla, mutta tänä aamuna sain hakea lehden narkuvassa kelissä, pienessä rapsakassa pakkasessa ja auringonpaisteessa ♥
        Emäntä tykkäsi!

Lämmittelin uunia ja ihastelin maisemia puhtaiden ikkunoiden läpi. Miten kovasti sitä odottikin näitä kelejä sen ainaisen löllö-kelin jälkeen ja iänikuisten monsuunisateiden aikaan... ohhoo, metrin mittainen huokaus!
         Päätin lähteä käymään naapurin emäntää katsomassa, kun olin saanut uunin lämmitettyä. Olin uunin hiiltymistä odotellessa saanut luetuksi Maaret Kallion Inhimillisiä kohtaamisia-kirjan ja päätin nyt hyödyntää lukemaani naapurin emännän kanssa ♥
         Tosin naapurin emäntä vaihtui naapurin isännäksi.
         Olen todellinen ajoituksen mestari ja juuri kun tulin varta vasetin katsomaan naapuria, oli tämä lähtenyt johonkin kurssille tai muuhun samankaltaiseen hommeliin koko päiväksi, jo aamusta. Ensi kerralla pitää kai soittaa ensin...
         Odotusten vastaisesti sain inhimillisen kohtaamisen naapurin isännän kanssa, mitä en uskonut tapahtuvan.
        Olen aina pitänyt hänestä, ja isäntä on minusta aina ollut sellainen maanviljelijöiden ja isäntien perikuva säntillisyydessään, juroudessaan ja olemukseltaan.
       Toki se, että hän on pikkuserkkuni (kyllä asun tyypillisessä suomalaisessa kylässä, missä kaikki on kaikille sukua!) on tehnyt osansa luomaan kiintymys-suhteen häneen.
       Isännän äiti kuoli keväällä, olin hautajaisissa kamera-naisena ja viedessäni kuvia hänelle hautajaisten jälkeen, hän kysyi hintaa kuvaukselleni. Vastasin, ettei ne mitään maksa, kun satun pitämään hänestä...
          Ensimmäinen kerta kun sanoin sen kyseiselle isännälle ääneen ja päin naamaan. Olen toki varmasti tekosillani tehnyt asian selväksi, mutta puhe on kai selvin tapa sanoa tuollaiset asiat niin, että ne menee jakeluun. Sen lauseen jälkeen hän on suhtautunut minuun eri tavalla, jotenkin lämpöisemmin.
          En tiedä oliko Maaret Kallion kirjan lukemisella mitään vaikutusta huomioihini, mutta tänäänkin kun juteltiin ensin kelistä ja sitten viljasadosta ja sitten siitä olivatko he pysyneet terveinä, huomasin, että isäntä oikeasti halusi olla siinä minun kanssani juttelemassa eikä vain väkinäisesti vaihtanut kanssani muutamaa sanaa, kun kerran olin pihaan änkenyt.
         Opin ainakin sen, että harvemmin ihminen, jolle sanoo jotain hyvää tai josta sanoo pitävänsä, suhtautuu kovin vastenmielisesti sanojaan. Pikemminkin hyvän sanominen aukaisee jotain uutta ja lämmintä kohtaamisiin, vaikka ensin pitäisikin saattaa itsensä haavoittuvaan asemaan ja tunnustaa jotain omasta sielustaan.
           Maaret kirjoittaa, minä luen ja opin ♥

Eilinen Halloween meni meillä Miehenmurun kanssa kyllä ihan vaan lojuen ja huilaten. Miehenmurri oli ollut koko päivän kylmässä ulkohommissa ja rojahti iltapizzan jälkeen sohvalle. Vaikka olin ajatellut mukavaa pakkaslenkkiä illaksi käveltäväksi, en minäkään sitten loppujen lopuksi jaksanut evääni liikauttaa, kun pääsin Miehenmurrikan kainaloon ♥ Katsottiin leffa ja käytiin nukkumaan. Juhlimiset juhlittu.
        Eilen ei muutenkaan ollut ihan minun päiväni. Vaikka kävin kampaajalla leikkauttamassa taas peikkotukkani siistimmäksi ja ostamassa siskonpojalle synttärilahjakirjat (pikkuisen jälkikäteen) niin silti mieli oli omituisen nuupallaan. Kaupunkikeikan jälkeen särki illalla vähän päätäkin ja kun nuhan oireitakin taas ilmeni, niin siinä olikin sitten taas syytä mielen mustumiseen. Onneksi Miehenmurrikka oli lämpöisine kylkineen paikalla. Lohdutti kun sai olla toisen lähellä, ihan vaan olla.
        Tänään oli vähän samanlainen fiilis, vaikka auringonpaiste tekikin hyvää. Ihan kuin olisin ollut surullinen, vaikka syytä ei ollutkaan. Liekö jotain hormoonitoiminnan vaikutuksia taas tämäkin... Kun naapurin emännän kanssa ei tullut tapaamisesta mitään, päätin terapoida itseäni pyörä lenkillä. Kokeilin samalla näitä metsäteitä siltä varalta, että uskaltaako niihin jo mennä juoksemaan, vai rapiseeko hirvikärpäsiä niskaan vielä sadottain! Olen nimittäin vältellyt syksyisin metsäteitä, kun en voi sietää hirvikärpäsiä! Niiden puremat tekevät iholle sellaiset paukamat, että hoidan niitä vielä kesälläkin!
        Ei tullut pyörälenkiltä tuliaisia, ainoastaan hiki, kun olin varustautunut villapaidalla ja toppatakille (!!) mutta oli kyllä upeat maisematkin! Ihanaa ♥

Tein tänään lohturuokaa - makaroonilaatikkoa. Se paransikin oloa kummasti!
      Iltasella lähdin lenkille ja kokeilin samalla Miehenmurulta lainaksi saamaa ostalamppua, jonka ristin Pedoksi. Se on nimittäin sellainen valovoimaltaan, että vastaantulijat luulevat rekaksi ennen kuin huomaavat minut! Ei tarvitse miettiä mihin astuu tai onko kengän alla kuoppa vai kivi, kun tienpintaa näkyy pitkälle ja leveälle! Ainut huonompi puoli on vähän sen paino ja koko. Vaikka lamppu istuu hyvin päähän niin pidemmän aikaa pidettynä se painaa vähän otsalta ja varsinkin juostessa se vähän liikkuu. Jos taas lampun "köyttää" päähän tiukemmin, se tuntuu vähän epämukavammalta. Onneksi talvijuoksussa on pipo vähän eristämässä painaumia ja ainakin tänään lamppu oli ihan verraton!

Vastaantulijakin tuli, juoksija-kollega, mutta eipä sanonut mitään ei edes tervehtinyt, joten sokaisin hänet! Maaret Kallio ei olisi ollut ylpeä tästä kohtaamisesta...
        Täällä päin on niin vähän juoksijoita, että pitäisi sitä nyt ainakin tervehtiä, mutta ei edes katsonut minuun päin! Olkoon mokoma!
        Juoksu-kävely sujui taas vähän paremmin, mutta edelleen heitin välillä kävelyvaihteen päälle kun alkoi hengitys olemaan kriittisellä tasolla. Kohta pitäisi kokeilla sitten sitäkin ettei enää kävele, mutta jos tämän viikon vielä vedän vähän iisimmin ja näitä kävely-juoksu-lenkkejä ja ensi viikolla kokeilen sitten koko juoksua.
        Pakkaskeli teki juoksu-alustasta ihanan napakan ja rouheisen. Ja sitten kun ei enää tarvitse miettiä kävelyvarustusta niin saa juosta vähän viileämminkin. Oikeastaan talvijuoksussa ei ole mitään vikaa! ♥

Huono kuva kännykällä, sillä valokeila oli paljon suurempi mitä tässä näyttää!

Iltasella olo oli nuhainen. Miehenmurrikin huomasi äänestä, että taas honotetaan!
        En tajua.
        Siskon kanssa puhuttiin vähän aikaa puhelimessa ja sillä olikin uutisia ensi keväästä. Niiden perhe suurenee yhdellä ainakin näillä näkymin ja minusta tulee kolminkertainen täti ♥ Miten iloinen ja onnellinen olenkaan niiden puolesta, kun niilläkin on ollut vähän vastoinkäymisiä sen suhteen.
       Ja sitten kuitenkin...
       Aina silloin kun siskot kertovat onnellisia perheuutisiaan, tulee minulle myös se toinen fiilis. Se, että minun elämäni on keskeneräinen enkä ole saanut aikaiseksi oikein mitään. En töitä enkä kunnon ammattia, saati lasta. Ja sitten samaan hengenvetoon olen kuitenkin onnellinen siitä perheestä joka minulla on jo ♥ Miehenmurrikasta ja Juniorista.
          Välillä vaan ajatukset harhautuvat siihen, että Juniori on toisen naisen perhettä, vaikka miten häntä omanaan pitäisin. Kylmä fakta vain on se, ettei tässä maailmassa kukaan kutsu minua äidiksi - ei vielä, ei ehkä koskaan. Se on ehkä se surullisin ajatus, mikä tulee aina mieleen kun siskot kertovat ihastuttavia uutisiaan vauvoistaan.
         Kamalaa ajatella näin, kun OIKEASTI olen onnellinen ja iloinen, että pääsen taas tädiksi uudelle pikkuiselle. Ei pitäisi aina kääntää kaikkea itsekeskeisesti omaan napaan... Tulee vain välillä mieleen se haave, joka minulla on ollut pienestä likasta lähtien - olla äiti.
         Huokaus.
         Pitää käydä nappaamassa vielä jotain syötävää. Juoksu-kävely väsyttää ja nälättää ♥

P.S. Ai niin, sain siskoilta lahjaksi kartan kotiseudustani jossa oli sitten koordinaatit kotiosoitteen kohdalla. Kaunis, mustavalkoinen kartta, johon ostin eilet mustareunaiset kehykset ja tänään laitoin sen seinälle tv:n yläpuolelle. Sisko kehui siistiksi eikä se minustakaan hassumpi ollut! ♥

JUOKSUPÄIVÄKIRJA
392. juoksupäivä (145 vko)
- 2424 km
- 6.8 km metsätie lenkki (48min)
- juoksu-kävely
- kyllä kai minä jo enemmän juoksin kuin kävelin, mutta jalat hyytyivät aina välillä sen verran että vaihdoin vielä kävelyyn
- nuhan alku (tai loppukin) teki olon vähän räkäiseksi niin ei ihan happi kulkenut niin kuin olisin toivonut enkä osaa hengittää oikein ja rennosti
- harjoittelin ryhtiä ja käsien liikettä ja asioita, joita ei sitten taas muista harjoitella kun juoksee koko ajan. Nyt kun välillä käveli pystyi kohentamaan lantion asentoa tai miettimään välillä askellustakin uudelleen
- sitten tuli semmoisiakin fiiliksiä että välillä juoksin ihan niin kuin parhaalta tuntui enkä välittänyt asennosta tai muustakaan!
- jalat väsähtivät ja hengitys oli pinnallista, muuten lenkki tuntui hyvältä ja teki nupille hyvää
- iltainen hämäryys oli tällä kertaa mukavaa ja se varmaan johtui hyvästä valaistuksesta ei tarvinnut arvata mitä edessä oli
- -5 pakkasta ja napakka keli juosta, ihanaa!
- P:S: olen alkanut lenkin jälkeen "juoksemaan maitohappoja pois" ja se on auttanut paljon lihasten kipeytymättömyyteen lenkin päätteeksi: eli juoksen paikallani ja vähän ravistelen ja venyttelen heti lenkin päätteeksi eli toisin sanoen pidän lihakset pienessä liikkeessä niin, että maitohapot poistuvat lihaksesta eivätkä jää sinne! Toimii!