OLE NIIN KILTTI, ÄLÄ RAKASTA HÄNTÄ
Jojo Moyes
(Gummerus)
Kun luin kesällä Moyesilta ensimmäisen kirjan (Kerro minulle jotain hyvää), kirjan henkilöt ja tapahtumat pyörivät mielessä pitkän aikaa. En ollut pitkiin aikoihin vaikuttunut kirjasta sillä tavalla ja minusta tuli kyllä Jojo Moyesin lukija yhden kirjan perusteella. Upea.
Ole niin kiltti, älä rakasta häntä vaikutti samalla tavalla, mutta ei ehkä niin voimakkaasti. Kirjassa on melkein 550 sivua ja se kertoo jo jotain, että näin hidas lukija, kuin mitä olen, luki kirjan ennätysnopeasti. Menetin yöunista tunteja, kun jäin iltasella vain lukemaan kirjaa enkä tajunnut kellosta tuon taivaallista. Siinä on minun kriteereillä jo hyvän kirjan piirteitä.
Lontoo ja kaksi aikakautta.
1960-luvun tiukkanorminen Lontoo, missä Jennifer Stirling herää auto-onnettomuuden jälkeen eikä muista entisestä elämästään mitään. Elämä tuntuu vieraalta ja ystävät tuntevat vain sen Jenniferin, joka ennen oli olemassa. Mikään ei tunnu omalta, tutulta tai yksinkertaiselta. Sitten Jennifer löytää rakkauskirjeen, jonka allekirjoituksena on pelkkä "B". Jennifer ryhtyy kerimään muistinsa lankavyyhtiä löytääkseen kirjeen kirjoittajan ja saadakseen sen elämän, joka kirjeiden välityksellä tuntui joskus olevan Jenniferille asia, jonka puolesta hän olisi tehnyt mitä vain.
2000-luvun Lontoo. Ellie Haworth pyörii parisuhteensa ja työnsä ristipaineessa löytämättä selvyyttä kumpaakaan. Ellie löytää työpaikkansa arkistosta käsin kirjoitetun kirjeen, joka kietoo hänen ajatuksensa tiukasti kahteen rakastavaiseen kauan sitten. Hän haluaa onnellisen lopun niin heille kuin itselleenkin eikä aio luovuttaa ennen kuin tietää miten Jenniferille ja B:lle kävi.
Olen itse kirjeiden kirjoittaja ja minusta on ihanaa sekä kirjoittaa, että saada kirjeitä. Siksi kai kirja kolahtikin minuun, kun kirjoitetun sanan voima on kuitenkin aikamoinen, vaikka nykymaailma alkaa jo senkin unohtaa. On sähköpostit ja tekstiviestit ja ties mitkä pikaviestimet, joilla saadaan ihmiset ja ystävät kiinni ja kuulumiset vaihdettua joka päivä - tai joka tunti!
Kirje, käsin kirjoitettu kirje on kuitenkin tavattoman henkilökohtainen. Sanotut sanat katoavat ja unohtuvatkin ajan myötä, mutta kirjoitetut lauseet voivat pysyä vuosikymmeniä tallessa, luettavana, muistoina ja lohdutuksena. Tämä kirja on ehdottomasti oodi kirjeille ja kirjoitetulle rakkaudelle.
Juoni on yllättävä, romanttinen, surullinen, mutta myös hauska ja viihdyttävä. Kieli on sujuvaa, kaunista ja aikakausien eri vivahteet tulevat ihanasti pintaan tekstissä eikä kahdessa ajassa pomppiminen häiritse lainkaan kirjan luettavuutta. Oikeastaan se antaa vain syvyyttä kirjalle.
Moyes osaa pitää lukijan varpaillaan kirjan loppuun asti eikä loppuratkaisu ollut tälläkään kertaa mitenkään varma tai ennalta-arvattava. Ihanaa!
Suosittelen kirjaa sellaisille lukijoille, jotka miettivät ottaisivatko yhteyttä vanhaan ystävään tai jopa rakastettuun. Ehdottaisin kirjeen kirjoittamista!
"Lopulta, aamun sarastaessa, hän löysi kynän ja paperia. Hän ei ollut koskaan kirjoittanut kirjettä naiselle, paitsi kiitoslappusia äidilleen tämän lähettämistä pienistä lahjoista, viestejä Clarissalle raha-asioista ja lyhyen anteeksipyyntönsä Jenniferille ensimmäisen illan jälkeen. Nyt, tuskallisen kaipauksen jäytäessä häntä ja Jenniferin silmien loukkaantuneen katseen vaivatessa hänen mieltään, hän antoi mennä ajatellen, ettei ehkä kuitenkaan näkisi Jenniferiä enää koskaan, ja kirjoitti sanojaan harkitsematta, tahtoen vain selittää itselleen."
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti