Jäätaidetta.

Tänään heitin kuusen pihalle.
       Olin ajatellut antaa sille aikaa Loppiaiseen asti, mutta jotenkin tänään rupesi ärsyttämään koko kuusi. Karisteli ja vei tilaa avarasta tuvasta. Pystykarsin sen tuvassa ja heitin oksat ulos ja lopuksi kannoin rangan jäljestä. Imuria sai heilutella pitkän aikaa niin tuvassa kuin eteisissäkin ennen kuin sain kaikki neulaset (ainakin suurin piirtein) siivottua nurkista.
        Kun sain talon lämmitettyä, lähdin käymään rannassa.
        Onneksi siellä oli hiljaista ja sain kävellä ihan vain omien ajatusteni kanssa. Joskus vielä narahdan oikein kunnolla itsekseen puhumisesta, kun harrastan sitä nykyäänkin, vaikka ei ole koiraa enää kuuntelemassa. Silloin pystyi sentään höpinät laittamaan koiran kuuntelun piikkiin, mutta nyt yksinpuhelut on pelkästään omituisia... Harrastan sitä silti. Siinä ajatukset saa ihan eri muodon, kun ne päästää suusta ääneen sanottuina lauseina. Jotenkin selkeyttää ajatusta. Hulluutta? Kenties, mutta auttaa.

Vesi ja pakkanen olivat tehneet todella komeita jääveistoksia rannan kivistä. Jotkut olivat kuin olisi iso pehmeä huopa heitetty kiven päälle ja jotkut taas kuin ruskeita jäälohkareita. Puissa oli vaaleaa kuuraista lunta ja maiseman hallitsevin väri oli vaaleanharmaa. Semmoinen talvinen, sinisen harmaa. Aika komeaa, sanoisin.

Tänään tuli taas todistettua se, että naiselta voidaan viedä maine muutamalla lauseella, mutta jos samat lauseet sanottaisiin miehestä, olisi mies oikea saalis, kunnon ori ja uros. Tämä asetelma on aina ollut minusta jotenkin vääristynyt ja yksinkertaisesti VÄÄRIN.
        Työmaalla oli taas väännelty ja käännelty miun sanomisia ja tekemisiä siihen malliin, että kohta istun häpeäpuussa kirkon edessä ilman että tarvitsee itse pikkusormeaan nostaa. Jotenkin ällöttää semmoiset puheet, että minusta tehdään jonkinmoinen kiertopalkinto pelkästään puheissa. Miksi semmoinen siisti ja mukava pitäminen tai tykkääminen on hävinnyt tältä maapallolta ja tilalle on tullut vain jotain likaista ja ällöttävää? Tuntuisi mukavalta tietää, että minun kanssani olisi mukava tehdä töitä tai että minun seurassani viihdytään, mutta miksi (varsinkin miesten kanssa) se menee vaan semmoiseksi "pullisteluksi"? En ymmärrä. Enkä edes jaksa yrittää ymmärtää.
          Mihin on hävinnyt semmoinen yhdessä tekemisen ilo, samaan hiileen puhaltaminen ja työtoveruudesta nauttiminen? Tilalla on jotain ihan muuta nykyään...

Huomenna on tämän vuoden viimeinen päivä.
        Jos ehdin, teen huomenna listan siitä, mitä tänä vuonna tapahtui. Kyllähän niihin päiviin mahtui taas jos jonkinmoista. Huomenillalla meidät on kutsuttu naapuriin, tavanomaiset uudenvuodenvastaanottajaiset. En oikein jaksaisi mennä. Ei niinkään, että ei seura kelpaisi, vaan pikemminkin, etten itse ole oikein hyvää seuraa. Kai sinne pitänee raahautua kuitenkin.
        Juoksulenkille ainakin menen huomenna. Taitaa se 15km rajapyykki jäädä tältä vuodelta saavuttamatta, mutta onpa sitten ainakin jotain mitä hamuaa keväällä. En kehtaa jalkoja rikkoa pelkästään muutaman kuukauden takia, kun keväämmällä voi paremmin kokeilla mihin kintut pystyvät. Jos tekisi huomenna vain semmoisen nautiskelulenkin. Kunhan lipsuttelisi!

Tilasin muutaman kirjan ja ne tulevat kai ensi viikon alussa. Paketteja postiin! Niin ja ne ostokirjatkit on vielä esittelemättä, mutta laittelen kuvia sitten vaikka kaikista yhtä aikaa. Muutama luettu opuskin olisi valmiina muutamaa esittelysanasta varten, mutta taidan jättää ne suosiolla ensi vuoden puolelle.
       Pitäisi oikeasti tänä keväänä saada se kapioarkku tehtyä. Katselin juuri näitä minun päiväkirjapinojani, ettei ne enää mahdu mihinkään! Saisi sulloa arkun täyteen minun henkilöhistoriaani - noinkohan siihen yksi arkku edes riittää!
        Nyt kuitenkin taidan käydä katsomassa vielä yölenkilläni näkyykö revontulia tai tähtiä tai kuuta ennen kuin pujahdan peiton alle tämän vuoden viimeistä yötä varten. Huomenna tähän aikaan aletaan vaihtamaan jo uuden vuoden puolelle.
         Öitä ♥