Korttimania

Kävin tänään kaupungissa vähän jouluostoksilla. Ei taida koskaan olla vielä koskaan näin myöhään joululahjaostokset jääny! Tämä alkutalvi vaan on ollut aikamoista haipakkaa niin ei ole edes mieli tehnyt lähteä kauppoja kiertämään. En minä tänäänkään käynyt kuin ostamassa loput joulukorteista ja yhden ystävän lahjakortin. Loput lahjat jäivät ostamatta vielä... Minulle taitaa tulla kiire!

Kävin vaihtamassa myös kuulumisia Epun luona. Sekin tapaus täyttää taas vuosia sunnuntaina ja muistin pienellä paketilla. Kai se tykkäsi. Samalla keikalla kävin työmaallakin työkavereita morjestamassa, mutta ei siellä ihan semmoista tunnelmaa ollut kuin joskus, vaikka kaikki mukavalla päällä olivatkin. Se on vaan se tunne, kun tietää, ettei enää ole samanlainen henki päällä...
            Kotona olin vasta viiden maissa ja jotenkin tuntui, että ilta jäi kamalan lyhyeksi. Oma vika, mitä lorvin kaupungissa.

 Iltasella kirjoittelin kortteja. Kyllähän niitä taas tuli, melkein kolmekymmentä. Mukavaa puuhaa ja kun siinä kirjoittelin, ajattelin, että tänä vuonna minulla ei taida olla kamalasti paketoitavaakaan, kun ajattelin ostaa jotain semmoisia lahjoja joita voi joko syödä tai joista saa hemmottelua. Harmitti. Aloin miettimään, että pitäisikö silti ostaa jotain turhaa, että pääsee paketoimaan...
          Ihanaa kuitenkin, että on taas se aika vuodesta, kun alkaa saada postia joka päivä joulukorttien muodossa. Haave elää siitä aamusta, kun postilaatikko tulvii kortteja, heh!

Tänä iltana olin taas vähän herkällä päällä. En tiedä tekeekö tämä joulun aika minut tämmöiseksi vai saanko syyttää omaa psyko-fyysistä kokonaisuutta näistä hempeilyistä, mutta minulla oli taas niitä ajatuksia, että olen tällä hetkellä todella onnellinen nainen.
          Olen rakastunut päälaesta varpaisiin asti, ja tämä tuntuu uskomattoman hyvältä. Puolet tästä ihanuudesta johtuu siitä, että olen odottanut tätä NIIN kauan, että jossain vaiheessa luulin jo, etten koskaan saa tätä rakastumisen tunnetta kokeakaan. Toinen puoli on sitten tuo mies ♥ Miten joku, jonka on tuntenut melkein 10 vuotta voi yks kaks muuttua täysin eri ihmiseksi, ystävästä rakastetuksi!? Ja omatkin tunteet paisuivat hetkessä kuin pullataikina ystävyyden välittämisestä suunnattomaksi rakkaudeksi, joka ei meinaa pysyä millään solujen ja ihon sisällä. En malttaisi odottaa millään yhteistä elämää ja jokapäiväistä arkista harmautta kirkkaine väriviiruineen tämän miehen kanssa!
           Ja sitten toisaalta.
           En halua myöskään hoppuilla ja säntäillä asioiden edelle vaan nauttia tästä tunteesta. Nautiskella hitaasti ja rauhallisesti rakastumisen ensi huumasta, sillä niin lapsellinen en ole, ettenkö tietäisi, etteikö tämä vaaleanpunainen höttöinen maailma jossain vaiheessa vaihdu arkisemmaksi... Siihen maailmaan tulee pyykkivuoret, väsyneet työn jälkeisen illat, typerät riidat pikkuasioista, mutta myös arkiset hellyyden hetket, joita meillä on jo nyt ollut, halauksia ja hipaisuja, pieniä juttuja..
           Tähän tunteeseen liittyy kuitenkin se raivostuttava loinen, joka seuraa kuin varjo kannoilla. Sen häijyyden nimi on menettämisen pelko. Olen saanut niin rakkaan ihmisen lähelle, että pelkään ainoastaan sitä, että menetän hänet - tavalla tai toisella. Eräs ystäväni sanoo aina, että turha on pelätä kahteen kertaan: ensin etukäteen ja sitten kun murhe tapahtuu, jos tapahtuu. Murheet surraan kerran ja silloin kun ne tapahtuu. Niin minunkin pitäisi tämä ajatella, mutta en kai olisi minä, jos en pohtisi tämmöistä iltamyöhällä juuri ennen unta...