Hampaan jälkiä ja mustaa maisemaa

Täällä olen.
      Ei ole tonttu vienyt.
      On muka ollut jotain niin tärkeää ja aikaavievää puuhaa, etten ole kirjoittamaan ehtinyt.  Tosiasiassa illat ovat virahtaneet niin pitkiksi etten ole jaksanut kirjoittaa muuta kuin päiväkirjan ja sitten kömpinyt nukkumaan.
       Minulta jää piparit ja porkkanalaatikko ensi viikoksi, kun tämä viikko on ollut oikein Saamattomuuden Viikko. Joulu ei ole edistynyt tässä torpassa millään lailla! Piparitaikinat ovat kyllä turvassa pakkasessa, mutta teko jää ensi viikolle.
        Eilen kävin juoksemassa sateisen, kostean ja märän juoksulenkin. Menin vähän eri reittiä ja peltotie olikin pehmeä ja täynnä lammikoita. Odotin oikein, että milloin villisiat tulevat repimään minut. Juoksu kulki vähän tahmeasti, mutta en tiedä johtuiko se kelistä vai ihan vaan muuten fyysisestä väsymyksestä. Ehkä kummastakin.

Alkuviikosta kävin katsomassa naapurin emäntää, joka vietti sairaslomaa selkänsä takia. Sen verran monta kertaa olen ollut kipeä joulun alla, että pystyin kuvittelemaan miten raivostuttavaa on sairastaa tähän aikaa vuodesta, kun saisi olla ja touhuta kerrankin jonkun muun kimpussa kuin ns. normaalin arjen. Selkäkivusta en mene sanomaan mitään, kun omat selkävaivat ovat olleet lähinnä pelkkiä lihaskipuja.
        Olin jo lähtöä tekemässä kun emännän siskontyttö tuli koiransa kanssa kylään. Kyseisen koiran kanssa meidän koira oli ottanut pari kolme vuotta sitten vähän yhteen metsätiellä. Isä oli meidän koiran kanssa kävelyllä ja pääsivät yllättämään tulemalla metsätielle sivutieltä. Tästä episodista olen kuitenkin saanut kuulla jok'ikinen kerta kun olen naapureiden juhlissa törmännyt kyseiseen koiraan ja omistajaan, kun koira murisee ja rähisee miulle, kun minä kuulemma tuoksuin aina meidän koiralta ja se yhdistää minut tähän "traumaattiseen" metsätie-kohtaamiseen... Kuuntelin aina sujuvasti enkä sanonut mitään, en puolustellut meidän koiraa enkä muutenkaan syyttänyt ketään mistään, kun en ollut tapahtumaa näkemässä ja tiedän, ettei meidänkään koira täydellinen ollu, vaikka ei tappelija ollutkaan.
          Noh tällä kertaa istuin sohvalla ja annoin kädet koiran haisteltaviksi ja puhuttelin sitä niin kuin nyt olen tottunut koiria puhuttelemaan. Koira haisteli hetken, kääntyi ympäri, tuijotti vähän aikaa ja sitten hyökkäsi vasten minun kasvojani. En tiedä mikä kohta koirasta osui tuohon poskipäähän, mutta sen verran napakasti se siihen kopsahti että ensin luulin, että takuulla oli poskipää auki. Ei onneksi ollut, vain kaksi jälkeä (kenties hampaista) ja mustelmia. Säikähdin vain, vaikka vähän olin ollutkin varuillani kun koiran käytökseen on saanut tutustua muutaman vuoden aikana... Koiran omistaja vei koiran mennessään omalla tavallaan komentaen ja minä yritin rauhoittua säikähdyksestäni säällisesti. Tullessaan takaisin koiran omistaja sanoi minulle vain, että "aikamoisen trauman teidän koira minun koiraan jätti. Kai se haistaa tein koiran vieläkin tai yhdistää sinun äänen siihen." En sanonut mitään, vaikka sisällä kuohahti.
          Minä tuskin enää tuoksun meidän koiralle (vaikka toivoisin tuoksuvani)!
          Minun vaatteissani tuskin on enää oman koiran karvojakaan kiinni (vaikka toivoisin niitä löytäväni)!
          Se, jos toinen koira yhdistää minun puheääneni koiraan, jonka kanssa se nahisteli kolme vuotta sitten tilanteessa, jossa EN EDES ollut paikalla, niin en voi mitään!!
          Meidän koira on saanut samalla tavalla selkäänsä nuorempana niin koirapuistoissa kuin naapurin kahdelta koiraltakin, mutta KOSKAAN meidän koira ei ole hyökännyt ihmisen kimppuun tai jättänyt ihmisen naamaan jälkiä!
           Lähdin sen enempää suuttumustani näyttämättä, mutta koko kotimatkan itkeä vollotin enemmänkin meidän koiran takia kuin sen, että omaa poskipäätä pakotti. Olin loukkaantunut sydänjuuria myöten - vähät poskipäästä tai hampaan jäljistä, sydämeen minua sattui!

Selvisin kuitenkin viikosta suht ehjänä.
           Tänään siivosin ja tein perjantaihommia. Ruuan jälkeen kävin rannalla vähän mietiskelemässä ja tuijottamassa pimeää järveä. Jokunen valo vastarannoilla näkyi ja taisi mennä jokunen venekin selällä, mutta muuten oli hiljaista ja mustaa. Ei edes aaltoja ollut eikä liplatusta. Omille ajatuksille jäi tilaa.
            Iltasella katsoin Viesti Mereltä-elokuvaa ja itkin ihan samoissa kohdissa kuin aina ennenkin, vaikka olen katsonut elokuvan sata kertaa ja osaan sen ulkoa. Siinä on vain se jokin... Ja olin tänään taas vähän semmoisella herkällä päällä, romanttisen itkuisella päällä ja tuo leffa sopi fiilikseen aika hyvin.
           Viikonlopuksi on luvattu jo pakkasta.
            Odotan sitä oikeasti. Olen niin kyllästynyt näihin keleihin ja tähän olotilaan. Märkään, kylmään ja pimeään. Pakkanen ja lumi ja talvi! Tervetuloa!


JUOKSUPÄIVÄKIRJA
10.12. 2015
152. juoksupäivä (1v 1vko)
- 970, 2 km
- n. 5km suopohjientie (29min)
- juoksu oli vähän tahmeaa ja takkuista, mutta menihän tuo matka kuitenkin.
- jalat olivat raskaat, hengitys sujui, mutta askeleet ja ryhti olivat vähän hakusessa
- keli oli masentava, sateentihkua, märät tiet ja tossut, harmaa keli.