Ostetaan Prinsessa Ruususen värttinä tai Lumikin nukuttava omena.

Pitäisi aina miettiä mitä toivoo, sillä joskus se toive voi toteutua moninkertaisena.
           Siinä opetus teille nuoremmille ja vanhemmille, jotka luulevat, ettei elämässä saa mitään toivomalla. Tämä asia on vähän sama asia kuin se, että sanotaan ettei Jumala vastaa rukouksiin ja pyyntöihin. Kyllä Hän vastaa, mutta vastaus ei aina ole sellainen, mitä ihminen odottaa.
           Sain itseni tänä aamuna ylös sängystä puhtaasti tahdonvoimalla. Kello soitti ja herätti täydestä unesta ja olo oli kuin olisin vain torkahtanut. Väsytti vietävästi! Raahustin työmaalle ja tällä kertaa kiittelin onneani siitä, että menin ajoissa, sillä pomolla oli se kokous jo 11 joten jos olisin viiraillut menoa siihen niin ei olisi ehditty käymään mitään läpi. Nyt käytiin vähän tulevaa kesää ja sitä, mitä ovat suunnitelleet.
           Senhän jo tiesinkin, että saan tänä kesänä vähän enemmän vastuuta harteilleni, mutta saman työporukan, mutta kun kuuntelin sitä pomon miettimää suunnitelmaa kesäksi niin pieni pelko hiipi puseroon, että onkohan minulla noin leveät hartiat sittenkään että kaiken sen jaksan kantaan. Pienellä porukalla paljon töitä. Puhuin aikaisemmin siitä, että kaipaan haasteita työhöni ja haluaisin oikeasti vähän tapella sen eteen mitä teen... Noh, sitä saa mitä tilaa! Nyt saan kesäksi haasteita molempiin käsiin ja syyskuun lopussa sitten katsotaan minkä kokoinen riepu minusta on jäljellä...
            Pelottaa. Vähän. Täytyy myöntää, vaikka en yleensä ole töiden suhteen itseäni epäillyt pitkiin aikoihin. Nyt vaan ei ole ihan niin kovassa tikissä varmuus jaksamisesta kuin ennen... Alan kai tulla vanhaksi.

Työpäivä noin muuten meni huonosti. Tai no ei nyt ehkä huonosti, mutta miulle jäi vähän huono tunne päivästä. Viime kerrasta on aikaa melkein 3 viikkoa ja olin taas niin ruosteessa, että kaikki asiat piti tehdä kuin vähä-älyinen, moneen kertaa ja varmistellen. En tuntenut oloani sellaiseksi supersankariksi kuin mitä normaalisti työpäivän alussa tunnen. Homma oli hakusessa pahemman kerran.
           Sitten vielä osui semmoinen tilanne, että väki oli venäjänkielistä eikä yhteistä kieltä ollut. Ei edes englantia. Siinä sitten ohjeistin ja opastin suomella ja käsimerkein. Välillä olisi tehnyt mieli viskoa hanskat tiskiin, mutta menihän se sitten loppujen lopuksi. Sitä ei vaan tule ajatelluksi miten hankalaa on, kun ihmiset eivät toisiaan ymmärrä ja ainut yhteinen kieli on hirveä käsillä huitominen!
           Lauantaina olisi sitten vähän pidempi päivä, ns. virallinen työpäivä, joten toivotaan, että tämänpäiväinen oli pelkkä harjoitus.

Töiden jälkeen piipahdin kevätmarkkinoilla, jotka pidettiin torilla. Ihmisiä oli kuin meren mutaa, mutta mitään järkevää ostettavaa ei siellä tänäkään vuonna oikein ollut. Karkkia ja kaikenlaisia ruokakojuja, niin ja tietysti markkinarinkeleitä, joita minäkin ostin kaksi.
           Hyvä päivä tänään oli. Aurinkoinen, vaikka edelleen vähän tuulinen. Vähän epätyypillinen markkinakeliksi, kun yleensä sataa räntää tai ainakin vettä, on kylmää ja koleaa.
           Kun tulin kotiin huomasin, miten tärkeää minulle on ollut se, että koira on vastassa tai odottelemassa sohvan nurkassa minua töistä. Olen mennyt töiden jälkeen aina halimaan hauvaa, kun töissä on mennyt huonommin ja tänään kun olisi tarvinnut sitä halia ja sitä pientä hetkeä koiran kanssa, joka auttaisi unohtamaan kaiken huonon työpäivästä (tai päivästä yleensä) niin se puuttui, sitä ei ollut eikä mikään parantanut oloa... Pala nousi kurkkuun heti kun kotiin pääsi ja huomasi, että kotiintulosta jäi puuttumaan kaikki se, mikä siitä ennen teki kotiin paluun.
            Puhuttiin tänään pomon kanssa koirien kuolemisista, kun häneltäkin on kuollut koira ja marsu ja kani, joten hän todella tietää mitä eläimen menetys on eikä vaan leiki ymmärtävänsä. Hassua sekin, että pomo on minulle nykyään pomo, kun vuosi sitten se oli pelkkä työkaveri ja kollega... En kyllä osaa ajatella häntä vielä niin, että pitäisin sitä pomona... No kuitenkin. Teki hyvää puhua (ja itkeäkin) semmoisen ihmisen kanssa, joka todella tajusi mitä minun sielussa tapahtuu ja mitä tunteita siellä myllää.
            Kun sitten taas iltasella kun soitin pikkusiskolle niin huomasin, ettei edes sisko, jonka koira oikeasti oli, tajunnut sitä tyhjyyttä ja onttoa oloa, mikä minulla on. Sisko on tietysti asunut kohta 9 vuotta poissa kotoa ja nähnyt koiraa vain silloin kun on täällä käynyt, mutta silti ajattelin, että hän olisi ymmärtänyt paremmin kun tiesi kuitenkin tarkkaan millainen meidän suhde koiran kanssa oli... Niin sitä on erehtyväinen ihminen.

Iltasella kävin juoksemassa, kun olo oli taas niin tukkoinen.
          Juoksu sinänsä sujui hyvin, mutta alkaa todella nämä samat tiet pikkuhiljaa kyllästyttämään, kun melkein kivien paikat muistaa tiestä... Pääsin saunan lämpöön ja istuin siellä taas kuin rusina.
          Iltasella sitten taas itketti enemmän. Näköjään sen määrä on vakio, vaikka päivällä menisi paremmin niin itkumäärä pysyy tasaisesti samana, kun iltasella itkettää sitten enemmän... Ja päätä särkee. Joka ilta. En tiedä voiko särkylääkkeitäkään syödä joka ilta, mutta kun pään hieronta tai akupisteiden painaminen tai lämpötyyny tai päävispilä ei auta..
          Olen niitä tapauksia, jotka saavat pääsäryn itkemisestä. Luin jostain, että joillekin ihmiselle itkeminen vain laukaiseen joidenkin hermojen ärsytyksen niin, että itkun jälkeen särkee päätä... Ihan kuin turvonneet silmät eivät olisi kylliksi!
           Huomiseksi olisi luvattu melkein +15 astetta lämmintä. Jos ei tuulisi, voisi tehdä jotain pihalla...


JUOKSUPÄIVÄKIRJA
53. juoksupäivä (18.viikko)
- 5km pieni kylälenkki (30min)
- juoksu sujui hyvin, ei suurempia kipuja tai koskemisia tai kramppeja
- hengitys pelasi, ei pistoksia
- asentokin pysyi suht hyvänä, paitsi lopussa vähän väsähdin
- rullailin ennen ja pitänee vielä tässä illalla rullailla uudelleen
- mukava keli, pilvipoutaa mutta lämmintä, alkaa taas juoksunutut olemaan liikaa...