Harmaita ajatuksia

Olen ollut tänään ärtyinen, kärttyinen, lyhytpinnainen, riidanhaluinen ja vihainen.
         Minulla suru on näköjään vain äärilaitojen ystävä; joko en puhu mitään ja eristäydyn omien ajatusteni ja tunteideni kanssa johonkin nurkkaan tai sitten rähjään ja riitelen pienimmästäkin. Nukuin viime yönä 11 tuntia eikä tuntunut sekään olevan tarpeeksi. Näin koirasta unta, mutta edelleen näen unia, missä koira on huonossa kunnossa ja kipeä. Silti niissäkin unissa olen onnellisempi kuin nyt, sillä minulla sentään on se koira siinä kainalossa vielä. Ei sellaisesta maailmasta haluaisi palata tähän todellisuuteen...
           Aamupäivästä ilma oli vielä poutainen, mutta aurinko katosi eilisen jälkeen johonkin. Kävin aamupalan jälkeen rantalenkillä ja jäät olivat melkein poissa, mitä nyt rannoilla vielä vähän aaltojen tuomaa röystettä. Pääsisi pian uimaan... Iltapäivästä kävinkin juoksulenkin heittämässä "omalla" uimarannalla eikä sielläkään jäätä ollut kuin juuri sen verran, että vähän valkeaa oli rantaviivassa. HRR! Milloinhan sitä oikeasti uskaltaisi talviturkin heittää...

Juoksulenkki tuntui taas vaihteeksi raskaalta ja oli kuin jaloissa olisi ollut kahden kilon nilkkapainot. Ja juoksuvaatteet alkavat olla vähän liian tukevaa tekoa näihin yli +10 asteen keleihin. Hirveä hiki! Ensi viikolla olisi tarkoitus vähän katsella sellaisia kesäisempiä nuttuja juoksuunkin...
           Loppupäivän sitten satoi tämän tästä, kun se iltapäivällä alkoi tihuttelemaan. Kohta kyllä nurmi saa minusta niskalenkin, jos tätä menoa jatkuu, että lämpöä ja vettä tulee vuorotellen. Nyt jo paikkapaikoin vihertää jo lupaavasti... Minulla ei ole edes akkua vielä kiinni leikkurissa, saati tehty keväthuoltoa. Ei minulla ole kyllä autossakaan kesärenkaita, että kohta saan sakot siitäkin!
             Hohhooijaa.

Iltasella ajattelin, että jos olisin tiennyt millaiseksi minun elämäni muuttuu heti kun täytän kolmekymmentä, olisin jättänyt tämän ikäpyykin välistä... Oikeasti. Täytin kolmekymmentä lokakuun alussa ja sen jälkeen minusta on tuntunut, että ottaisin sen rauhallisen, tylsän ja ennalta-arvattavan elämän takaisin milloin vain, mikä minulla oli 29 vuotta.
          Talvi oli ihan kamala. Kevät vielä kamalampi. En edes uskalla ajatella kesää tai syksyä.
          Jotenkin kadotin kaikki sellaiset ystävätkin, joita vielä hetki sitten luulin ystäviksi. Toisaalta, sain sellaisia ihmisiä ystäviksi, joiden en uskonut minua vielä niin hyvin tuntevan tai minusta niin paljon pitävän...
          Tarvitsisin aikalisän.

Äsken iltalenkillä ajattelin, että mitähän koira ajatteli minusta silloin, kun sen eläinlääkäriin vein. Se selvästikin vaistosi siinä kun odoteltiin meidän vuoroa ja pidin koiraa sylissä, että mihin minä sen toin. Vihasikohan se minua? Ajatteliko, että petin sen luottamuksen täysin? Se ikään kuin antoi periksi siinä eläinlääkärin pöydällä, ei yrittänyt enää edes kömpiä takajaloilleen, vaikka salaa toivoinkin, että se olisi pinnistellyt ylös kun eläinlääkäri sitä tutki. Koira ei koskaan jättänyt minua mihinkään eikä pettänyt luottamustani, vaikka olisin ansainnutkin välillä kaiken vihan ja halveksunnan koiran puolelta. Ja minä vein sen eläinlääkäriin, paikkaan jota meidän koira vihasi eniten maailmassa, kuolemaan...
         Näitä ajatuksia nousee koko ajan pintaan.
         Tiedän niiden hyödyttömyyden ja jossittelun olevan turhaa, mutta olen niin pirstaleina, että järjellä on enää hyvin vähän tilaa minun ajatustyöni keskellä... Äiti ja isä palaavat tämän tästä koiraan ja koiran kuolemaan enkä minä jaksaisi koko ajan puhua siitä. Haluaisin surra yksin, hiljaa ja puhumatta. Kai siinä on yksi syy tämän päiväiseen raivo-tilaan, mikä minulla oli. Stressaan tätä edessä oleva yhteisasumista taas niin paljon...
          Olisi pitänyt aikoinaan hankkia oma kämppä heti kun kotoa muutti pois. Nyt olen niin kamalan rakastanut asumiseen täällä, tähän paikkaan, tähän taloon, että lähteminen olisi yksi surutyö lisää. Olen yrittänyt itselleni selittää, että täällä asumisen hinta on se, että joudun jakamaan tilukset vanhemman polven kanssa, mutta se alkaa pian olemaan huono syy. Kaipaan vuosi vuodelta enemmän ja enemmän omaa elämää, omaa taloa, omaa kotia, johon vieraita tulisi vain kutsumalla. Kun olisi edes vähän varmempi työpaikka niin voisi edes kokeilla asumista jossain muualla, mutta ei näillä palkoilla kukaan vuokralle ota, kun palkka on pieni ja tulee milloin tulee... ja mihin minä menisin? En minä selviäisi viikkoakaan kerrostalossa tai rivarissa. Eikä pieniä mummonmökkejä vuokrata taajamista.
          Olen umpikujassa katsoo sitten mitä polkua hyvänsä.
          Ehkä tämä kuulumattomuuden tunne on osa suruakin, kun tuntuu muutenkin, ettei ole mikään eikä kukaan enää.         



JUOKSUPÄIVÄKIRJA
54. juoksupäivä (18. viikko täynnä)
- 5.6km uimarannalla (37 min)
- juoksu tuntui raskaalta, vaikka suurempaa vikaa ei jaloissa ollutkaan
- oli hiki ja kuuma ja hengitys ontui vasta viimeisissä mutkissa, ei kovasti mutta kuitenkin
- ryhti repsahti heti kun väsähdin
- vaatteet olivat ihan liikaa, vaikka jo vähän olin vähentänytkin
- rullailin ennen, unohdin jälkeen päin rullailun...
- keli oli pilvipoutainen +14 kuivat tiet pölysivät