Yö oli ollut jälleen vähän levoton ja unet kummallisia ja levollinen uniaika vähäistä. Sitten väsyttikin valtavasti, kun olin saanut tuvan lämmitettyä ja hellan pesässä kohisi tuli ja ritisi puut. Pitäisi varmaan nauhottaa tulen ritinää 'unimusiikiksi' sillä se on kyllä aikamoinen unilääke - ainakin minulle. Jotenkin kai luo turvallisen ja kotoisan olon.
Kävin iltapäivästä metsätiellä kävelyllä ja törmäsin naapurin emäntään. Tai emäntä oli haravoimassa pihaa ja näki minut kävelemässä ja tuli juttelemaan. Niiden koira tuli sitten mukana. Olin vähän pelännyt sitä tilannetta, että näen niiden koiran ja omaa reaktiota siihen. Se kuitenkin tuntui aika hyvältä silittää sitä ja huomasin kaipaavani hurjasti oman koiran silittämistä. Hassua sinänsä, sillä minulla on ikävä koko koiraa, mutta tänään huomasin, että koiran silittäminen on aika iso osa sitä läheisyyttä ja välittämistä, joka loppujen lopuksi sitoo koiran ja ihmisen yhteen. Kosketus ylipäänsä. Kyllähän se naapurin koiran oleminen siinä lähelläkin toi kamalan ikävän sen tunteen puuttumisesta, että olisi joku josta pitää huolta ja jonka kanssa olla. Nämä tunteet tulivat oikeastaan vasta sitten kun olin kotona...
Minulta on muutama ihminen kysynyt, olenko ajatellut uuden koiran hankintaa. En ole. Meillä oli niin erityinen suhde juuri sen vuoksi että hauva oli oma persoonansa ja omanlaisensa touhottaja ja sellaista koiraa en enää koskaan saa. Ja sitä paitsi, en halua ottaa koiraa vain sen takia, että ikävä helpottaisi, kun ei se kuitenkaan helpota. Koiraan on sitä paitsi sitouduttava niin tiukasti kymmenenkin vuoden ajan, että tähän elämäntilanteeseen olisi väärin koiraakin kohtaa ottaa uusi karvaturriainen.
Ehkä sitten kun olen viisissäkymmenissä, asun vanhanapiikana mökissäni ja ajan päivisin naapurin kissoja pois pihamaalta. Ehkä sitten hankin koiran.
Ihana ilta-aurinko pilkisteli räntäsadepilvien läpi kun tulin saunasta. Napsin kuvia pyyhe ympärillä ettei auringonlasku ehtisi kadota sillä aikaa kun laitan päälle..
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti