Jos yhden toiveen vain saisin...

Heräsin tänään omia aikojani jo kuuden maissa ja olisi kai silloin pitänyt nousta ylöskin, sillä kun pujahdin takaisin peiton alle ja unten maille pariksi tunniksi niin sitten en meinannut päästä ollenkaan ylös. Minulla varmaan toimisi se sovellus, että kello herättäisi minut sitten kun uni olisi kevyintä... siinä olisi tietysti vaarana se, että se olisi vasta tuossa puolenpäivän tietämillä...
            Toistan itseäni kun sanon, että nukuin huonosti. Tai siis näin niin huonoja unia, ettei se unelta edes tunnu. Aamuisin olen ihan väsyksissä pelkistä unista...
            Minulla oli tänään töihin liittyvä kokous iltapäivästä ja olin ympännyt samaan päivään kampaajankin. Sain tämän peikkotyttöpään siihen malliin, että kehtaa työmaalle ensi viikolla mennä (kamala miten lähellä sekin jo on...). Kokous puolestaan käsitteli keikkahommien palkkausta. Jonkinmoista ennakkovaroitusta olinkin jo kokouksen aiheesta saanut, mutta eihän palkanalennukset koskaan mikään mukava aihe ole. Pitää kuitenkin saada saman työn palkat yhtenäisiksi ja meidän keikkahommia tekevien palkat olivat liian korkeat verrattuna muiden, samaa hommaa tekevien ja vakituisten palkat. Ymmärrettävää sinänsä.
             Törmäsin vähän hämmentävään tilanteeseen, kun yksi 'keikkalainen' olikin semmoinen, jolle olin aikoinani pitänyt puutarhakoulun puolesta näyttökoetta, tai pikemminkin ollut valvojana siinä. Tästä on jo monen monta vuotta, mutta silti tämä kyseinen nainen tuli melkein heti minun luo sanomaan, että aikoo nyt kiittää minua, kun olin kuulemma kokeissa sanonut, että pitää luottaa itseensä ja siihen mitä tekee. On kuulemma siitä lähtien yrittänyt muistaa sen omissa töissään... Häkellyin vähän, mutta toisaalta tuntui todella hyvältä, että edes jollekin on jäänyt joku minun sanomiseni noin hyvin päähän - ja että se on vielä ollut avuksi! Aika hienoa oikeastaan...
              Aina sanotaan, että negatiiviset asiat jäävät päähän iäisyyksiksi soimaan, mutta näköjään osaavat myös ne positiiviset sanomiset jättää omat jälkensä.

Kevätillan hämärää...

Kotona olisi kai pitänyt saada jotain viisasta aikaiseksi, mutta kun sinne asti ehdin ja sain ruokaa lautaselle niin ei minusta enää ollut rehkimään. Huonosti nukuttu yö painoi ja selvästi tämmöiset sosiaaliset päivät vievät energiat täysin, kun muutenkin tuntuu, että kasassa pysyminen vie jo voimat päivisin...
           Ja tänään vielä törmäsin semmoiseen mieheenkin, josta olin jo päättänyt olla välittämättä, kun sen kanssa olemisesta ei jää kun särkynyt sydän jäljelle. Mutta eipä miehen tarvinnut kun katsoa tutusti ja sanoa jotain mukavaa, niin huomasin hymyileväni, vaikka olin vannonut, ettei se mies enää vaikuta minuun sillä tavalla...
           Kun piipahdin tänään apteekissa niin olisi pitänyt kysyä, että löytyisikö sellaista lääkettä, joka auttaisi tähän oloon... Otin hyllystä lämpötyynyn, mutta tuskin se auttaa kumpaakaan vaivaan: valtavaan suruun tai tähän älyttömään typeryyteen, kun entiset mustelmat ja arvet eivät opeta mitään vaan pitää ehdoin tahdoin repiä sydän jälleen niin pieniksi paloiksi, ettei ehjää saumaa saa enää aikaiseksi!

ja yksinäinen kylätie.

Illasta olikin sitten taas vaikeampaa surun kanssa, kun oli jälleen semmoinen keväinen ilta, joista haaveiltiin talvella. Aika valoisa, melko lämmin ja pelloilla tirskuivat kuovit ja töyhtöhyypät.
           Tuli jälleen niin epäreilu fiilis siitä, ettei saatu nauttia koiran kanssa näistä keleistä ja näistä illoista, joita odotettiin NIIN KOVASTI silloin kun talvi oli pimeimmillään eikä valonpilkahdustakaan näkynyt kaiken sen sairastelun keskellä... Nyt kun koira olisi saanut makoilla pitkälle iltaan pihanurmella ja oltaisiin saatu kävellä kevätillassa iltalenkkiä kahdestaan, niin nyt minä kävelen ypöyksin kaiken sen keskellä, jota odoteltiin monen monta kuukautta.
            Itkin itseni lopen uupuneeksi iltalenkillä ja silmistä löytyy jälleen punaiset reunat ja huomenaamulla ne ovat jälleen turvoksissa.. Luin jostain, että itku kertoo surun hyväksymisestä ja siitä, että on toipumassa. En tiedä kuka sen artikkelin oikein kirjoitti, mutta ei tämä olo kamalasti siltä tunnu, että olisin toipumassa eikä nämä ajatukset kerro siitä, että olisin hyväksynyt menetykseni, kun itken ja raivoan jollekin näkymättömille voimille tästä kaikesta!
             Jos saisin yhden toivomuksen, ei sitä tarvitsisi miettiä kovinkaan kauaa...