Myrskytuulta

Tänä aamuna olisin voinut nukkua vuoden. Yöllä näin taas todella omituisia unia, joita kai voisi kutsua painajaisiksi, mutta eivät ihan täytä painajaisten kriteerejä.. Aamun pilasi ikkunakauppias tai oikeammin ikkunafirman edustaja, joka tuli tekemään tilausta meidän ulkokuistin ikkunoista. Semmoinenkin remontti odottelee kesäkuussa vuoroaan ja minä olen kovasti harkinnut sitä erämaakämppää jostain huitsinnevadasta! Niin kauan kuin isä on ollut eläkkeellä, eli noin viisi vuotta, tässä torpassa on ollut jok'ikinen kesä jonkinmoinen remontti... Ei koskaan sellaista kesää, että olisi voinut rauhassa nauttia kesästä niin ulkona kuin sisälläkin. ARG!
           Tänään ulkona oli oikein myrskytuuli. Ei ehkä virallisten mittausten mukaan, mutta minusta se ylitti myrskytuulen rajan kun pihalla pyöri kuivettuneita syyshortensian kukkatöyhtöjä. Ihan kuin jossain preerialla.. Sain pestyä koneellisen pyykkiä. Siinä minun saavutukseni tälle päivälle. Muun ajan olin jälleen kuin eksyksissä..
             Iltapäivällä kävin rantalenkillä katsomassa irrottiko tämmöinen tuuli jo jäitä rannasta. Olihan siellä jonkinmoiset jäälautat jo matkalla kohti sulavesiä, mutta melko tiukasti ranta oli vielä jään peitossa, ainakin pohjoispuolella. Kova tuuli ja puhuri kuivattivat nopeasti poskille karanneet itkut, mutta muuten kyllä rinnan päällä oli jälleen sama ikävä ja kaipaus kuin edellisellä kerrallakin kun kävelin yksikseen rantalenkin tuttuja polkuja.

Suru on muutenkin kummallinen asia. Se tulla ryöpsähtää pintaan semmoisistakin asioista, joista ei olisi koskaan voinut kuvitella, että muistot nousevat pintaan. Tuoksut ovat yksi kavalin tie muistoihin ja varsinkin niihin muistoihin, jotka sitten itkettävät. Toinen on tietysti tutut paikat. Sen verran masokisti olen, että minä hyödynnän näitä tuttuja paikkoja omassa surutyössäni koko ajan. Käyn niissä paikoissa lenkillä missä käytiin koiran kanssa ja teen samoja asioita, kun mitä tehtiin kahdestaan. Kiduttavaa, oikeasti, todella kiduttavaa, kun ikävä on niin valtava, mutta samalla kertaa tuntuu niin hyvältä olla samoissa paikoissa ja tehdä samoja asioita. Ihan kuin hauvakin olisi lähempänä silloin...
        Minulla on autossakin takapenkillä vielä se peitto, joka siellä oli suojaamassa vähän auton penkkejä kuraisilta tassuilta. En tiedä milloin saan senkin imuroitua... Samoin minulla on vielä ruokakupitkin omilla paikoillaan ja talutushihna roikkuu naulakossa, mistä otan sen joka ilta mukaan, kun lähden meidän iltalenkille. Joku voisi pitää minua täysin hulluna - ja ehkä pitääkin - mutta minä en ole sitä tyyppiä, joka siivoaisi heti kaikki jäljet ja merkit pois silmistä. Ihan kuin ketään ei olisi ollutkaan olemassa ikinä... Minä tunnen olevani turvassa ja saan edes hitusen lohtua siitä, että koiran kuppi on siinä missä ennenkin tai että pihamaalla pyörii edelleen koiran puhkipurtu pallo. Minä en ole semmoinen, joka haluaisi puhua, puhua ja puhua ja muistella ääneen millainen meidän koira oli tai millaista sen kanssa oli touhuta. Siihen minusta ei ole ja katoan paikalta heti, kun nämä jutut alkavat. Minä suren hiljaa, kirjoittamalla ja käymällä niissä paikoissa missä käytiin kahdestaan.

Toisella puolella rantaa myrskysi järvi ja kuljetteli jäitä pitkin selkää...

... ja toisella puolella oli tyyntä ja rauhallista.

Olen syönyt tänään viisi pääsiäismunaa (!!!) ja vatsa ilmoittelee asiasta tasaisin väliajoin. Luojan kiitos minulla on juoksupäivä joka toinen päivä tai pian muistuttaisin pääsiäismunaa ulkoisestikin. Olen mitä syön... Taidan olla vähän sellainen lohtusyöjä, vaikka en tiedä miten se nyt asiaa auttaa, että vatsa on sekaisin ja naama kukkii, mutta ainakin sinä hetkenä kun sen suklaan syön niin se maistuu hyvältä...
         Eikä minusta ole siihenkään, että ratkeaisin ryyppäämään ja hukuttaisin suruni pulloon. Tänään korkkasin ystäviltä kesällä saadun alkoholittoman (huom!) kuohuviinipullon (semmoisen mini-kokoa ja se olisi mennyt vanhaksi huomenna) ja muutaman suullisen jälkeen jätin juomisen siihen. Ei maistunut yhtään. Ysh! Piti mennä hakemaan karpalomehua, että sai suusta pahan maun pois... eli ei minusta ole juomariksi! Pysyttäydyn siis pääsiäismunissa...

Kirjoittelin iltapäivästä oman pöytäni ääressä kun bongasin ikkunasta pari töyhtöhyyppää jotka yrittivät pitää töyhtönsä kuosissa kovassa tuulessa. Uroksia molemmat eivätkä selvästikään pitäneet toisistaan... En kuitenkaan saanut ikuistettua kukkotappeluita vaan lintuset lähtivät sivistyneestä eri suuntiin kun huomasivat toisensa, mutta huvittavaa oli katsella niiden töyhtöjen taipumista tuulessa.. Poloiset pienet!
          Huomenna pitäisi saada tämä vartalo ylös sängystä normaalia aikaisemmin, kun pitäisi olla työmaalla jo hyvissä ajoin ennen puoltapäivää kuuntelemassa komennuksia ja ohjeita. Mitenhän onnistuu kun tämä aamu oli jo niin vaikea, etten meinannut selvitä millään jaloilleni...
         Iltasella kävin taas iltalenkillä ja tähdet tuikkivat taivaankannella kirkkaina. Punaiset itkusilmät sain tältäkin reissulta... Voi kun saisin koiran uurnan pian kotiin, että helpottaisi edes se tunne, että se on jossain muualla...