Huhtikuuta...

Blogi täyttää tänään vuoden. Tuntuu uskomattomalta, että olen tänne raapustellut ajatuksia ja tuntoja vuoden ajan.
           Tällä hetkellä on vain olo niin tyhjä, ontto ja yksinäinen, etten oikein aamuisin tiedä miten herätä enkä iltaisin oikein osaa käydä nukkumaan. Kävelen edelleen iltaisin iltalenkkiä tyhjä hihna mukana, kun en muuten osaa käydä nukkumaan ja päivisin minusta tuntuu, että olen unohtanut koiran johonkin ja se on jossain ihan yksin..
           Minulla on kamala ikävä koko ajan. Sydämen paikalla on monttu ja en oikein saa otetta mistään.
           Joidenkin mielestä tämmöinen suru on typerää ja omituista, mutta minä en menettänyt pelkkää lemmikkiä vaan parhaan ystäväni. Semmoisen otuksen, jonka kanssa olen elänyt yli 14 vuotta ja jonka kanssa viimeiset 8 vuotta olemme olleet yhdessä enemmän kuin erikseen.
            Ajattelin, että tämänikäisenä osaisin suhtautua luopumiseen ja kuolemaan eri tavalla kuin aikaisemmin. Että osaisin järjellisesti ajatella, että luopuminen kuuluu eläimen pitoon samalla tavalla kuin sen saaminenkin. En vain tajunnut sitä, että 14 vuodessa koiraan kasvaa kiinni ihan erilailla kuin mitä kuvittelin. Siitä tulee osa perhettä, se tärkein osa, jonka olemista kaikki seuraa ja josta jokainen tykkää. Ja mitä vanhemmaksi koira tuli, sitä enemmän se oli minun ja ylipäänsä ihmisten seurassa.

Kun kannoin koiran torstaina iltapäivällä eläinlääkärin pöydälle, en olisi voinut kuvitellakaan, että se repisi sydämen niin pieniksi riekaleiksi kuin mitä se teki. Vaikka kaiken järjen mukaan minun pitäisi ajatella, että nyt koiraa ei enää satu eikä koske mihinkään, niin silti se ei mene tajuntaan, etten enää koskaan voi halata tai rutistaa sitä, silittää, tuntea sen lämmintä kylkeä omaa kylkeä vasten tai kuunnella iltaisin sen vaeltelua tai kuorsaamista.
           En vaan voi ymmärtää sitä.
          Vaikka seisoin siinä pöydän vieressä niin kauan, kunnes eläinlääkäri sanoi, ettei sydän enää lyö, vaikka seisoin vielä senkin jälkeen ja silitin koiran pehmeää kylkeä ja yritin saada itseni ymmärtämään, ettei koira enää kuullut, nähnyt tai tuntenut minua, niin silti en vain käsitä sitä, että se on kuollut.
            Kun saisi vielä yhden kerran halata ja painaa posken sen pehmoista turkkia vasten.
            Edes kerran.