+15

Se suunnitelma, että olisin eilen tehnyt jotain pihalla, meni vähän mönkään kun sain aamupäivästä hälytyksen töihin. Se oli sellainen pikakutsu, kun niillä oli vähän hommat vaiheessa työmaalla eikä kukaan ehtiny omista hommista irtaantumaan, joten kiepsahdin sitten tienaamassa parin tunnin palkan eilenkin. Tätähän voisi sanoa jo työputkeksi...
             Tänä aamuna kello herätti umpiunesta kello 5.oo. Älkää laittako herätyskellon soittoääneksi mitään lempikappaletta soimaan, sillä muutaman torkun jälkeen sitä kappaletta vihaa... Minun pitäisi etsiä sellainen neutraali soittoääni, joka soida rimputtelisi aamuisin ilman, että tulee mitään antipatioita jotain tiettyä kappaletta kohtaa.
              Olipas vaikea herätä!
              Oli kuitenkin suht valoisaa, vaikka virallisesti aurinko taitaa nousta vasta kuuden maissa, mutta silti olisi tehnyt mieli kääntää kylkeä ja unohtaa ylösnousemus tykkänään... Nastarenkaat vain rapisivat autioilla kyläteillä kun kuuden maissa lähdin työmaata kohti. Auringonnousu oli kuitenkin näkemisen arvoinen, kun se keltaisena pallona ilmestyi taivaanrantaan.

Minulla oli vähän ennakkoluuloja tästä työpäivästä, kun olin ensimmäistä kertaa uuden työkaverin kanssa hommissa, mutta aamuisen kankeuden jälkeen huomasin, että jollain kierolla tavalla tultiin ihan hyvin juttuun. Kai siinä jotain samanlaista toisistamme löydettiinkin, vaikka ikäeroa oli melkein 30 vuotta.
           Työpäivä oli raskas ja tuntui jossakin vaiheessa että minuutit matelivat, vaikka koko ajan oli säpinää. Onneksi työpäivä oli vähän lyhyempi kuin mitä olin aluksi luullut ja olin jo kolmen maissa kotona. Lopen väsyksissä.
            Jos joku käskisi sanomaan konkreettisia hetkiä, joihin koiran kuolema on jättänyt suurimmat aukot, niin yksi on kyllä ehdottomasti kotiin tulo. Tänäänkin tuntui, että sydän kutistui ja rutistui rusinan kokoiseksi ja tuhannen kilon painoiseksi möykyksi, kun en päässytkään purkamaan työpäivän väsymystä lämpöiseen koirahaliin... Toinen hetki on ilta, nukkumaan meno. En meinaa selvitä illasta millään... varsinkin kun on yrittänyt pitää itsensä koossa jo koko päivän niin iltasella kroppa antaa sen verran liitoksista periksi, että iltasella olen ihan pieninä palasina.

Lämpötila hipoi +15 astetta ja vaikka ihan ei t-paidalla pärjännytkään niin oli mukavan lämmin ja aurinkoinen päivä. Tänään taas harrastin "haravaterapiaa" eli yritin itseäni jälleen terapoida takaisin siihen keväthuumaan, joka muina keväinä on saanut minut rymyämään pensaissa ja pihamaalla. Kaksi kasaa sain aikaiseksi ja sitten ei vain enää maistunut...
           Tiedän kyllä mistä tämä selän kääntö keväälle johtuu.
           Silloin tammikuun puolessa välissä kun koiralla oli vatsa sekaisin ja tuntui, että yhtä hyvää päivää vastasi kaksi huonoa, niin ajattelin, että kunhan selvitään huhtikuun puolelle. On lämmintä, koira voi köllötellä kaiken päivää pihalla, on kuivaa ja mukavaa eikä sitä ainaista loskaa, liukasta ja pimeää. Toivoin niin valtavasti että kevät tulisi äkkiä, että koira pääsisi kävelemään helposti pihamaalla, ilman jäätiköitä tai märkiä vesilammikoita. Saisi makoilla ulkona samalla kun tekisin pihahommia ja nauttia auringosta ja tulevasta lämmöstä.
              Tänään oli juuri sellainen päivä.
               Tänään oli juuri sellainen päivä, mitä odoteltiin koiran kanssa koko saakelin pitkä talvi. Tapeltiin vatsan kanssa, tapeltiin pimeän, loskan ja liukkaiden kelien kanssa ihan vaan sen takia, että päästäisiin tähän pisteeseen kun rupeaisi helpottamaan. Tulisi aurinko, lämpö, kuiva piha ja kaikki se muu, mitä kevääseen kuuluu. Tänään oli sellainen päivä eikä minulla enää ollut koiraa, jonka kanssa olisi voinut pihalla kölliä ja sanoa, että hyvä kun jaksettiin tänne asti.
                 Se tuntuu NIIN epäreilulta. Enemmänkin.
                 Tapeltiin itsemme väsyksiin, koira ja minä, että päästäisiin tänne asti ja nyt... Ja tänään seisoin pihalla yksin eikä tehnyt mieli tehdä pihatöitä eikä nauttia auringosta, lämmöstä tai keväästä. Oli vähän sellainen olo, että mitä se kevät nyt enää tulee, kun on jo liian myöhäistä. Olisi tullut silloin kun olisi saanut koiran tuoda auringonläikkään nukkumaan ja hätistellä kärpäsiä kauemmas...

Lämmitin illalla pitkästä aikaa ulkosaunan. Vetäsin vesiletkunkin talvisäilöstä ja laskin saavit täyteen helposti ja vaivattomasti letkun kanssa. Tänään olisi ollut virallisen "lukujärjestyksen" mukaan juoksupäiväkin, mutta nukuin juoksuaikani ohi... Olin niin väsyksissä, että kun vähäksi aikaa ajattelin oikaista kintut suoriksi, niin hupsis vaan siinä meni puolitoista tuntinen suht nopeasti. Ei siinä sitten ehtinyt kuin saunassa käydä ja iltapalan ottaa. Juoksen huomenna, kun saan vähän ensi yönä taas enemmän unta...
             Saunassa oli mukava käydä ja kuunnella kun töyhtöhyypät huusivat pihamaalla. Nyt väsyttää vaan kaksinverroin enemmän kun sauna pehmensi loputkin väsyneet lihakset. Onneksi huomenna ei tarvitse nousta kesken unien vaan aion nukkua niin kauan kuin unta riittää. Menee sitten vaikka aamupäivään asti! Eikö se jotain myrskytuulta luvannut huomiseksikin...
             Iltalenkillä taivaalla tuikkivat tähdet ja ilta oli taas viileämpi.
             Minulla on niin ikävä meidän koiraa. Sitä, kun näki, että se tunsi olonsa turvalliseksi minun kanssa nukkuessaan sikeästi sängyllä tai sohvalla. Tai kun se joskus ihan kuin huomaamattaan laski kuonon polven tai käden päälle ja nojasi siihen ruskeat silmät tuijotellen. Ylipäänsä minulla on ikävä sitä läheisyyttä mitä meillä oli. Halauksia ja rapsutuksia ja semmoista nyhjäämistä, josta koira tosin ei tainnut tykätä yhtä paljon kuin minä... Se oli vähän liian järkevä sielu sellaiseen. Ikävöin silityksiä, pehmeitä korvantauksia ja kiharaista turkkia, joka meni samalla tavalla luonnonkiharaan varsinkin kastuessaan kuin omatkin hiukseni.
             Kaipaan koiraa koko ajan. Ikävöin suunnattomasti ja joka hetki toivon, että saisin sen vielä sohvalle makoilemaan tai sängyn reunalle tuijottamaan tai haukkumaan turhanpäiväisiä ulos.
             Suru ei mahdu mihinkään.