Kuukausi kurjista!

Arvatkaapas ketkä tepasteli jälleen takapihan niitylläni kun heräsin?
          Saakelin kurjet!

Ne siellä taas kävelivät kuin omalla maallaan ja nokkivat jotain turpeita ylös. Tallaisivat mieluummin ne myyränkeot vähän alemmas, kun kerran kuitenkin siellä kävelevät! Kuinka raivostuttavaa porukkaa! Peltomaata on ympärillä pilvin pimein ja sitten ne laskeutuvat joka vuosi minun nurmeani nostamaan ylös. Ei mitään tapoja!
           Siivosin ennen juoksulenkkiä, jotta olisi sitten mukava tulla kotiin joka on jo siivottu. Juoksulenkki ei mennyt niin hyvin kuin olisi luullut. Kylkeen pisti kahteen kertaan ja muutenkin oli vähän puhti pois. Vatsa on taas reistaillut pari päivää ja suututtaa sekin, ettei sekään voi tervehtyä kunnolla!
           Tein lohturuuaksi makaroonilaatikkoa ja söin hyvällä halulla. Äiti oli soitellut aamusta, että tulisin niille syömään ja katsomaan samalla siskonpoikaa, mutta pipahdin siellä sitten viiden maissa ja leikitin pojan väsyksiin. Kotona olin vasta yhdeksältä ja olin kyllä itsekin ihan puhki.

Työkaverini asuu samalla kadulla kuin vanhempani ja kun ajelin siitä ohi niin mies oli kantamassa lehtisäkkejä autoon. Pysäytin hetkeksi tien laitaan ja juteltiin tovi, kun ei olla pitkiin aikoihin nähty. Ensin keväästä ja pihatöistä ja sitten mies vilkaisi autoni takapenkille ja kysyi enkö ottanutkaan koiraa mukaan. Sen vielä sain sanottua suht normaalisti, että meidän koira kuoli pääsiäisenä, mutta sitten piti oikeasti purra hammasta ja nieleskellä kurkkuun noussutta palaa, etten vain romahtaisi siihen tien reunaan itkemään... Mutta parasta oli kuitenkin se, että mieheltä itseltään oli 13 vuotias koira kuollut aivan vuoden alussa ja hän sanoi kyllä täysin samoja tunteita ääneen, mitä minä olen ajatellut joka päivä. Esimerkiksi sen, että hän kävi mökillään tekemässä vähän kevättöitä vähän aikaa sitten, mutta tuntui kuin ei olisi mökillä ollutkaan kun koiraa ei ollut mukana. Minusta on tuntunut täysin samalta kotona ollessani, että ihan kuin olisin vaan jossain ja odottaisin koiraa kotiin...
            Näiden puheiden nostattama ikävä ja itku tuli pintaan kunnolla vasta kotimatkalla kun ajelin jo hämärtyvässä illassa kotiin. Itketti ihan kamalasti ja ajattelin, että jos poliisi nyt pysäyttäisi niin ottaisivat varmaan huumeseulan samalla...
            En päästäisi koiraa enää ikinä mihinkään, jos sen vain takaisin saisin...


 JUOKSUPÄIVÄKIRJA
56. juoksupäivä (19. viikko)
- 5.2 km uimarantalenkki (33min)
- jaloista oli vähän puhti pois ja askellus olis pikemminkin sellaista laahaavaa, hyvä kun asvaltista nousi
- hengitys sujui menosuuntaan ihan hyvin, mutta poistulomatkalla pisti kylkeen kaksikin kertaa... 
- ryhti ja asentokaan eivät tänään olleet mitenkään ryhdikkäät
- ei oikein ollut miun päivä
- loppusuoralla kokeilin vähän sitä interval-juoksua eli kipottelin niin lujaa kuin pääsin vähän matkaa, mutta jalat taisivat vain säikähtää moista.
- pilvipoutaista, +5, melko kuivaa
- hiki tuli!