Surun monet kasvot

Tänään paistoi aurinko. En edes muista milloin viimeksi olisin auringon paisteessa ollut. Ei ulkona kuitenkaan mikään kamalan lämmin ollut, vaikka siltä ikkunasta näyttikin.
        Rakastan nykyään sitä hetkeä aamusta kun herään unesta enkä muutamaan sekuntiin muista, että koira ei nuku jalkopäässä. Sen muutaman sekuntin ajan olen oma itseni, se jonka sisällä on jotain lämpöistä ja pehmeää. Sitten todellisuus astuu kuvaan. Jalkopäässä ei nuku ketään eikä tuvan puulattiaa vasten rapsahtele tassun kynnet. Ja minun sisälleni ilmestyy jälleen se ontto, mutta monta tonnia painava aukko, joka sattuu joka paikkaan.
          Aamupäivästä taloon ilmestyivät pääsiäisvieraat, kun äidin ja isän lisäksi pihaan ajoi isosisko miehineen ja pienen pojan kera. Tuvan lattia täyttyi puupalikoista, traktoreista ja autotaloista. Minun piti vähän pinnistellä, että sain itsestäni edes hiukan esille sosiaalisuutta ja että sain oltua ns. normaali. Koko ajan vaan olisi väsyttänyt ja tehnyt mieli mennä omaan kammariin, vetää ovi perässäni kiinni ja istahtaa johonkin koloseen..
          Kun poika nukkui kävelin keväisessä auringonpaisteessa ja katselin vähän tonttini rajoja ja tekemättömiä kevättöitä. Hassua sekin, niin kuin minä sitä kunnon kevättä ja kesää odotin, niin nyt on vähän semmoinen olo että mitä väliä, vaikka ei kevättä tulisikaan... Siksi yritin pihakierrosta tehdä, että edes vähän saisi sitä pihatyöinnon hiillosta kytemään, sillä tämä olo alkaa olla jo pelottavaa, vaikka tiedänkin olevani sen sorttinen tapaus, että kun minä suren niin suren sitten niin vallan mahdottomasti, että se vie maailmasta värit, naurun ja ilon.

Tuleva nurmimaa...

Kävelin tien laitaan ja katselin vähän sillä silmällä meidän tulevaa uutta "nurmilaikkua" ja yritin kuvitella sen vihreänä mattona tien laidasta pihalle asti. Näihin ajatuksiin ei yleensä mahdu se tosiasia, että sitä nurmea olisi leikattavakin jossakin vaiheessa ja siihen leikkaamiseen menee tämmöisessä alueessa ainakin tunti, kenties vähän ylikin. Ajan jo nyt tontin nurmikkoja kolmisen tuntia, joten pian olemme siinä pisteessä kuin vanhan ruohonleikkurin aikaan, jolloin nurmien leikkuuseen meni 6 tuntia. Ensin ajan töissä 8 tuntia ja kotona sitten neljä, joten unelle taitaa sitten jäädä se pari tuntia...
          Ruuan jälkeen piti pientä poikaa vähän ajeluttaa traktorilla, kun siitä on puhuttu niin paljon. Kovastihan se ratti heilui, mutta sellaista julmettua konemiehen paloa en ollut huomaavinani pojassa - ainakaan vielä. Itse puolestani huomasin, kun pitkästä aikaa istahdin traktorin ratin taakse, että minussa se kipinä syttyy heti, kun ratin taakse pääsee. Jotenkin koneet ovat olleet aina helpompia kuin ihmiset. En ole koskaan oikein osannut olla ihmisten kanssa, mutta koneet olen saanut tottelemaan joko vähän ajan päästä tai vähän pidemmän ajan päästä.

Kun isosisko perheineen lähti ja vanhempani jäivät sitten vielä hetkeksi pakkailemaan omia laukkujaan, tuli jälleen koiran kuolema puheeksi. Isän kanssa puhuttiin siitä jo eilen ja hassua kyllä, vaikka muuten isän kanssa ei oikein osata puhua, niin koiran kuolemasta on mukavampi puhua isän kuin äidin kanssa. Äiti tyrkyttää heti omaa tapaansa surra ja ihmettelee miksi en sure samalla tavalla. Tai sitten äiti luettelee kaikki ne kuolemat, joita hän on läpi käynyt tässä elämässä ja vertaa sitä jotenkin minun menetykseeni.
        Me tehtiin koiran kanssa kaikki yhdessä. Mentiin ja tultiin yhdessä joka päivä, joka ikinen tunti ja minuutti. Se oli minun kanssa koko ajan, kuunteli, istui vieressä, seurasi, vahti ja paimensi etten vain katoaisi ilman sitä mihinkään. Nyt olen täydellisen yksin eikä siihen yksinäisyyteen auta vaikka talo tumpattaisiin täyteen väkeä. Se yksinäisyys asuu sisällä, nakertaa sitä mustaa koloa koko ajan isommaksi joka minulla on sydämen paikalla eikä siihen suruun ja yksinäisyyteen auta mitkään poppakonstit. Se on vaan kannettava mukana niin kauan kuin se siellä on.
         Minulla on ihania ystäviä, joiden viestit ovat lohduttaneet minua suunnattomasti. Niistä näkee sen, miten hyvin eräät ystäväni minut tuntevat ja tietävät miten vaikea paikka koiran kuolema minulle on. Sitten on niitäkin ystäviä, jotka pahoittelevat tapahtunutta, mutta heti perään luettelevat omat vastoinkäymiset rimpsussa ihan kuin kilpailisin siitä, kummalla on pahempi kevät. Ja sitten on niitä, jotka kirjoittavat että "sinun pitää nyt vain piristyä". Onneksi kyseisen tyypin viesti tuli viestinä eikä se sanonut sitä päin näköä, sillä silloin olisi ollut aika lähellä ruumiinvamman tuottaminen!
         Olen itse huono kohtaamaan surua tai sanomaan surun keskellä olevalle läheiselleni mitään järkevää, mutta silloin yleensä pidän suuni kiinni ja vaikka halaan tai olen muuten lähellä. Ei tulisi mieleenikään sanoa, että piristyhän nyt... Tuollainen kommentti vain kuvastaa sitä, että kyseinen henkilö ei todellakaan tunne eikä tiedä ja tuskin edes välittää surevasta läheisestään sen vertaa, että edes hetkiseksi kuvittelisi, miltä toisesta tuntuu. Olenkin ollut aina sitä mieltä, että iloitseminen toisen kanssa on helppoa ja sen osaa melkein jokainen, mutta sitten vasta joukosta seulotaan ne TODELLISET ystävät, kun pitää jakaa suru.
          Eihän koiran kuolemaa voi verrata isän tai äidin tai puolison tai isovanhempien kuolemiin, mutta sinä hetkenä suru on suuri sille, jota se kohtaa. Onneksi minulla on niitä ystäviä, jotka tarjoutuvat vastaamaan puhelimeen milloin vain ja sanovat, että heille voi puhua aina jos puhumista kaipaan ♥

Kävin tänään juoksemassa auringon laskiessa. Se oli taas semmoinen itku-lenkki ja sai vähän purettua pahaa mieltä muutenkin. Ilta alkoi jo olla aika viileäkin, joten oli ihan mukava juosta, kun ei tarvinnut ähistä ihan pää märkänä. Vähän jo kuului lintujen ujelluksia, mutta aika hiljaisen luonnon keskellä sitä vielä sai juosta.
        Juoksu tuntui hyvältä. Niin henkisesti kuin fyysisestikin. Vaikka juoksenkin nykyään noita viiden kilsan lenkkejä, niin nekin jo auttavat pään nollaamisessa. Näinä päivinä on kyllä ollut haasteellista juosta senkin puoleen, kun itku pyrkii toisinaan väkisin pintaan eikä sille voi mitään.. Kai juokseminen siivoaa itkunkin avulla jotain osaa kropasta.
         Äsken kävelin sitten vielä meidän iltalenkin.
         Olen kävellyt sen joka ilta, vaikka hihnan päässä ei koiraa enää olekaan. En osaa käydä nukkumaan ilman lenkkiä ja vaikka sekin menee itkuksi joka kerta, niin se tuntuu silti hyvältä. Välillä odotan lenkin jälkeen pihalla, että mihin se koira jäi, kun yleensä koiralla oli tapana tulla eri puolelta taloa pihamaalle kuin mistä minä tulen.
          Minulla on kamala ikävä sitä.
          Koko ajan.


JUOKSUPÄIVÄKIRJA
pitkäperjantai 3.4.
50. juoksupäivä (17. viikko)
- 5km pieni kylälenkki (30min)
- jalat tuntuivat hyviltä, ei kipuja
- hengityskin toimi, vaikka välillä itkettikin niin että en henkeä meinannut saada
- juoksu teki hyvää, väsytti fyysisesti ja auttoi henkisesti
- tihutti vähän vettä, +4, harmaata 
- rullailua ennen ja jälkeen

1. pääsiäispäivä 5.4
51. juoksupäivä (17 viikkoa täynnä)
- 5.2km uimaranta lenkki (30 min)
- jalat tuntuivat hyviltä eikä suurempia kipuja tai kramppeja ollut
- hengityskin toimi kai suht hyvin, kun pistoksia ei kyljessä tuntunut. Itkut vähän sekoittivat hengitysrytmiä, mutta eivät sen enempää haitanneet nekään
- juoksuryhti on parantunut, joten kai vatsalihaksissa ja selän lihaksissa jotain merkkejä edistymisestä on havaittavissa
- juoksin auringonlaskun aikaan ja oli aika jännä aika juosta, vähän jo viileää ja mukavan hämärää, mutta ei ollenkaan vielä pimeää, keväistä, +4
- teki hyvää kropalle, mutta vielä enemmän sielulle ja mielelle, sai itkeä rauhassa ja sai itsensä väsyksiin 
- rullailin ennen ja jälkeen