Paha yskä ja yhä pahenee!

Kurkkukipu muuntautui eilen yskäksi ja nyt ollaan köhitty kuivaa, ärsyttävää yskää niin että ohimoissa jyskyttää. Okei, mieluummin minä yskän otan kuin nuhan, että sen puoleen en valita kohteluani. Ja koputan puuta samalla...
          Eli nämä päivät olen ottanut lunkisti. Tänään piti tosin siivota vähän taloa, mutta muuten olen vain syönyt ja levännyt. Kuumemittari näytti tänään iltasella vähän lämmön puolta, joten senkin suhteen olen yrittänyt olla hissukseen, ihan kuin en olisikaan, ettei tämä tauti mene pahemmaksi...

Eilen aamulla näytti maa tältä ja räystäistä tippui vesi lorisemalla. Taputtelin jälleen olkapäille itseäni, että laitoin alkuviikosta nuo vesiastiat tuonne pihalle! Nyt ne ovat kaikki täynnä hyvää kasteluvettä tuleville taimille ja kukille.

 Lumi suli kyllä iltapäivään mennessä pois, mutta taivaalta tuli taas kaikkea mahdollista kuurottain. Iltasella kävin sitten kummallisessa poutaisessa välissä vähän kävelemässä, kun koko päivän kökötti sisällä niin pää meinasi haljeta. Kävelin metsätiellä ja yritin iloita keväästä, linnuista ja tuoksuista. Vähän väkinäistä se oli edelleen, mutta muuten kävely teki hyvää.

Eilisiltana minulla oli semmoinen pohjakosketus ajatusten ja tunteideni kanssa. Tuntui niin pahalta olla minä. Siis en nyt tarkoita mitään sen vakavampaa, mutta jotenkin tuntui eilen siltä, että minä en ole tällainen. En tunne itseäni enkä ole sellainen kuin olen tottunut olemaan. Olo kai oli semmoinen yhdistelmä tätä kaikkea mitä näihin viikkoihin on sisältynyt, mutta eniten kai juuri se, että kevät on ollut iänkaiken se vuodenaika, josta olen pitänyt erityisesti. Se, joka tuo valoa ja lämpöä ja intoa ja iloa pitkän talven jälkeen. Nyt se kaikki puuttuu ja tuntuu, että se sama musta olotila, joka oli viime talvena jatkuvasti päällä kaiken kamalan takia, saa vain jatko-osan tästä keväästä.
             Yritän olla iloisempi, nauraa enemmän, olla onnellinen pienistä jutuista, olla vähemmän surullinen, ajatella positiivisesti, ajatella iloisempia asioita, ajatella niitä asioita, jotka ovat hyvin, mutta... SE EI TOIMI! Jotenkin odottelin jo tätä tautiakin saapuvaksi, sillä kun tuntee kroppansa 30 vuoden kokemuksella, niin tietää mitä se kestää ja mitä ei, ja minulla oli semmoinen fiilis oman kehoni kanssa, että ei tämmöinen ylikuormitus voi kauaa kestää - eikä kestänytkään!
            Juoksuunkin tulee väkisin nyt muutaman päivän tauko, sillä mitään jälkitautia en aio lenkiipoluilta hakea ja huomasin juoksustakin, että sekin alkoi mennä vähän yli, kun tänään mietin harmissani, että pitäisikö sittenkin lähteä juoksemaan niin ei jäisi juoksukerta väliin... JA KUUMEMITTARI NÄYTTI LÄMPÖÄ !! Siis haloo !! Eli ehkä tämä pakko-huilitauko tekee kaikin puolin minulle hyvää. Katsotaan nyt onko suhteellisen hyvästä peruskunnosta se hyöty, ettei tauti menisi kamalan pahaksi tai ettei se kestäisi loputtoman pitkään. Pitäisi olla nimittäin maanantaina työkuntoinen...

Kun olen kipeä, haluaisin aina silloin olla lapsi.
         Kai siihen oloon liittyy se, että silloin joku (yleensä äiti) piti "parempaa" huolta, kävi tuomassa mehua tai lääkettä tai kylmää käärettä, kyseli vointeja ja hoivaili. En nyt tarkoita, että tämän ikäisenä tarvitsisin enää äitiä sängyn viereen kädestä pitämään, mutta olisi mukava, että olisi vaikka se oma puoliso, joka pyörähtäisi välillä näyttäytymässä ja pussaisi kaikista tautipöpösistä huolimatta keskelle suuta ja toisi iltateen sairaspedin ääreen ja kiepsahtaisi itsekin pitämään potilasta sylissä.
          Yksin sairastaminen on kurjaa. Yksin sairastaminen nostaa kuumemittariinkin ainakin 5 asteen lisäkuumeen ja yskäkin tuntuu irroittavan keuhkot rinnasta. Yksin sairastaminen kestää pitempään ja silloin myös jälkitautivaara on suurempi. Yksin sairastaminen varmaan tappaakin potilaita useammin.
          Näin ainakin oma diagnoosini sanoo...

JUOKSUPÄIVÄKIRJA
- ei juoksentelua minkäänmoista