Talkoohenkeä

Vähän pelotti aukaista verhot aamusta, kun säätiedotuksen satelliittikuva näytti niin tumman sinistä vielä eilisiltana. Onneksi keli oli poutainen, vaikkakin pilvinen. Oikein mainio keli talkoille.
          Työmaalla piti sitten heti aamusta laittaa haravat ja kottikärryt esille, että olisivat "lähtökunnossa" kun ensimmäiset talkoolaiset tulisivat. Ensimmäiset tulivatkin heti 8.oo maissa ja heti alkoi maalta kuulua haravan suhinaa. Työn ääniä. Minulla riitti puolestaan tarpeeksi töitä siinä, että sain ahkerille apureille aamukahvit, ruuan ja päiväkahvit pöytään. Matti otti kasoja enkä kai olisi miehen kosketusta keittiöhommissa tarvinnutkaan, mutta Aikku olisi saanut olla apuna enemmän. Muutenkin kun on ajatukset kiinni töissä ja seuraavassa päivässä ja tulevissa töissä, niin ei olisi jaksanut enää koko ajan tökkiä ja sanoa aikuiselle ihmiselle, että "keitä pannullinen kahvia", "hae tyhjä leipälautanen ja täytä se", "onko mukeja tarpeeksi?" ja "haetko toisen mehukannun?". Loppujen lopuksi lopetin sanomisen ja tein itse, vaikka se tarkoittikin sitä, että päätä särki iltapäivästä jo pelkästään siitä syystä, että ärsytti toisen avuttomuus!
           Talkoolaiset kuitenkin nauttivat olostaan kun saivat kahvia ja ruokaa ja munkkeja tarpeeksi, oli seuraa ja juttukavereita, oli KOMEA keli ja saatiin palkinnoksi vielä loppupäivästä siisti hautausmaa! Onnistunut päivä sen suhteen, vaikka olinkin kuin ylikypsä makarooni kun kotiin pääsin. Jaloissa tuntui koko päivän säntäily ja päässä tuntui puolestaan se, että piti olla niin skarppina koko ajan... enkä ihan onnistunut siinäkään..

Kotona ruuan jälkeen vetäsin kaksi tuntia unta ja olisi mennyt varmaan yöunille saakka, mutta piti raahautua suihkuun ja ottamaan vähän jotain iltapalaa. Kylläpäs ulkotyö saa ihmisen väsyneeksi!
          Osaksi kai juuri väsymyksen takia meni sitten taas iltalenkki itkuksi ja nyt istun tässä taas silmät punaisina ja huomenna ne ovat sitten turvoksissa. Pikkusisko vaan soitteli isälle tulevan asuntonsa remontista ja tuli vaan taas semmoinen yökötys siitä, että siskon arki rullaa eteenpäin ilman suurempaa mullistusta, kun minä etsin edelleen jalansijaa ja tukevaa askelta omalle arjelleni. Sitten päässä on pyörinyt sekin, etten saa olla päätöksen teossa mukana kun haudataan koiraa vaan sisko saa päättää senkin.
           Sisko ei tehnyt koira(nsa) eteen mitään kahdeksaan vuoteen. Kävi katsomassakin vain silloin kun koira oli terve ja iloinen, ei vienyt edes lenkille tai ulos täällä ollessaan, minä annoin ja huolehdin ruuat silloinkin kun sisko vietti lomaansa täällä muka koiraa katsomassa. Minä hoidin koiran kun se oli kipeä, kun mikään ei pysynyt sisällä, kun koiralla oli vaikeita öitä, kun se alkoi menettää kuuloaan tai kun silmät eivät olleet enää niin hyvät, että olisi täysin voinut luottaa vaistoonsa. Minä olin siinä.
            Minä olin myös silloin siinä, kun koira piti viedä viimeiselle piikille, katsoin puoli tuntia vierestä, kun paras ystävä kuoli ja minä olin se, joka joutui jättämään sen ystävän siihen eläinlääkärin pöydälle ja lähteä vaan kotiin. Näen unta siitä niin usein, että tuntuu kuin menettäisin koiran uudelleen ja uudelleen joka yö.
            Minun arkeni ja maailmani heitti täydellisen voltin ja sisko suunnittelee uuden asuntonsa remonttia ilman, että edes aina muistaa, ettei koiraa enää ole. Ja sitten sisko on se, joka saa päättää mihin koira haudataan vai ripotellaanko se kenties pitkin pihamaata niin, etten pääse edes haudalla käymään tai etten edes tiedä missä se on. Nytkin on ollut koko ajan se olo, että olen jättänyt sen yksin johonkin. Se tunne jää ikuiseksi ajoiksi sisälleni, jos en saa haudata ystävääni niin kuin parhaalta tuntuu...

Päätä särkee illan itkeminen ja nämä ajatukset tekivät pienen mustan raidan muuten niin hyvään päivään... Tällaista se suru on. Juuri kun luulee, että on saamassa jostain reunasta vähän kiinni, niin huomaakin, että seinämä jatkuu entistä jyrkempänä...