Haikeaa juhlintaa ja viikonlopun viimeistelyä

Tämä päivä meni kyllä täysin hyväntekeväisyydelle.
          Aamupäivästä käytiin juhlimassa naapurissa valmistunutta pojannaperoa, joka ylettyi päätä pidemmäksi minua ja nosti minut kevyesti ilmaan, kun halattiin... Osat ovat siis vaihtuneet kun 19 vuotta sitten minä pidin ylpeänä pientä miestä sylissä. Aika menee niin nopeasti.
          Olivat etsineet vanhoja valokuviakin vieraiden katseltaviksi ja niistä ajan kulumisen huomasin entistä paremmin. Se kuvien pieni poika oli vasta äsken sellainen polvenkorkuinen riiviö ja nyt jo aikamies. Vähän veti haikeaksi, vaikka olenkin samaan aikaan ylpeä siitä, että meidän välit ovat pysyneet lämpöisinä koko ajan ♥
            Ennen kuin lähdin, kävin kurkkaamassa niiden koiraa, joka oli juhlien ajaksi solmittu vähän kauemmaksi kiinni. Miten mukavaa oli taas silittää koiraa ja rapsuttaa korvan takaa. Ja miten kamala ikävä hulvahti yli ilman suurempaa varoitusta. Jos joku olisi sattunut katsomaan ikkunasta, olisin jäänyt kiinni itkusta... Antaisin pois vaikka mitä jos saisin oman koirani takaisin...

Olin juhlien jälkeen ihan poikki, mutta olin luvannut avustaa äitiä tekemään kuvakirjan kumminsa hautajaisista. Siitä oli ollut puhetta jo aikaisemmin tällä viikolla, mutta kun olin joko liian puhki tai sitten omalla pihalla oli iltaisin töitä, niin en ollut ehtinyt tietokoneen ääreen kuvakirjaa tekemään. Nyt ahkeroitiin sitten koko kirja yhdessä illassa ja nyt on pää kyllä sen tuntuinenkin, ettei oikein ajatus kulje.
          Olisin halunnut tänä(kin) iltana käydä vähän uiskentelemassa, mutta kun kirjan parissa vierähti tovi jos toinenkin niin en jaksanut enää muuta kuin napata iltapalan ja rojahtaa sängyn puolelle. Huomenna olisi jälleen työpäivä ja viikko edessä.
           Jos rehellisiä ollaan, niin nykyään vähän pelottaa aina nämä viikot, että miten selviää jälleen kaikesta siitä, mistä pitää selvitä! Onneksi apuvoimia on tulossa huomenna, ei tarvitse enää ihan kahdestaan selvitä...