Kyynelillä kasteltu

Katsoin eilisiltana sen jääkiekko matsin loppuun ja sitten ne menivät ja hävisivät sen! Kävin nukkumaan varsin tietoisena siitä, että aamulla näyttäisin taas aaveelta...
          Meinasi mennä aamu pitkäksi, kun torkun sijaan olinkin vain kuitannut kellon soimisen "ok" näppäimellä. Ihan ok, että soi, mutta ihan ok on olla nousematta... Ainakin periaatteessa. Ei minulle kiire tullut, mutta vähän kuitenkin.
           Aamu oli kylmä, mutta poutainen ja vähän jopa aurinkoinen. Saisihan se lämpö jo rantautua Suomeen. Vuosi sitten hipsuteltiin shortseissa ja hihattomissa paidoissa tähän aikaan ja nautiskeltiin helteistä. Semmoista kiitos nytkin.
           En ollut oikein juttutuulella tänään töissä. Aikku kai huomasi sen, kun kysyi niin yllättäviä kysymyksiä. Paniikissa kai, kun luuli, että minulla on joku suuri syy hiljaisuuteeni. Syy oli suunnaton väsymys, ei sen kummallisempi.

Aamupäivästä tuli sitten oikea syykin hiljaisuuteen.
        Eläinlääkäriasemalta laitettiin viestiä, että meidän koiran uurna olisi nyt noudettavissa. Pala nousi kurkkuun ja silmät kostuivat, vaikka olisi miten pitänyt pysyä kasassa ruokatauon aikana. Loppupäivän aatokset olivatkin kaikkialla muualla kuin töissä...
         Töiden jälkeen ajoin eläinlääkäriaseman pihaan ja nieleksin kurkkuun noussutta palaa taas alemmas. Viimeeksi kun siihen pihaan ajoin, minulla oli vielä koira ja viimeeksi kun pihasta lähdin, lähdin yksin. Kun sain uurnan käsiini, hämmästyin ensimmäiseksi sen painoa - miten kevyt. Meidän koira oli kuitenkin melkein kolmekymmentä kiloa painava jössikkä ja aikamoinen kannettava, ja nyt se mahtui syliin eikä painanut juuri mitään.
           Autossa tuli itku eikä se siitä mihinkään loppunut.
           Äiti ja isä odottivat kotisilla, että saisivat minun autoni lainaan, kun siinä oli koukku ja isä tarvitsi peräkärryä. Kun tulin sisälle, ne tervehtivät minua ensin normaalisti ennen kuin tajusivat mitä sylissäni pidin. Äiti purskahti itkuun ja minä itkin ja isä itki.
           Minulla on ollut niin kauan sellainen olo, että olen hylännyt koiran johonkin, kun en tuonut sitä kotiin. Nyt kun sain tänään koiran uurnan syliin, tuli samalla kertaa hyvä olo ja aivan kamala olo. Hyvä olo tuli siitä, että hauva on nyt kotona, siellä missä sen kuuluu ollakin, mutta se kamala osuus on se, että jotenkin olin ajatellut, että saisin koiran kotiin sellaisena kuin se oli. Että se juoksisi vastaan ja haukkuisi ovella ja kiehnäisi jaloissa. Pieni uurna teki kuolemasta niin todellisen. Ja se teki todellisen myös siitä, etten enää ikinä voisi lähteä koiran kanssa lenkille, halata ja painaa päätäni sen pehmoista turkkia vasten tai katsoa sen ymmärtäviin silmiin ja tuntea oloani hyväksi.
          Olen menettänyt parhaan ystäväni. Oikeasti ja ikuisesti.

Kun olin saanut ruokaa suuhun, nukahdin heti kun vähän tyynyä pään alle löytyi. Silmät olivat punaiset ja turvonneet, kun muutaman tunnin unien jälkeen nousin ylös ja rupesin valmistelemaan huomista työpäivää vaatteita etsien.
           Ystäväni laittoi iltasella viestin ja ilmoitti, että olin hävinnyt kevätuintikisan jälleen. Se mokoma oli heittänyt talviturkkinsa tänä iltana ja istunut sen perästä mökkisaunan ihanuudessa. Jotenkin arvasin. Oma ranta tuo pienen kisaedun ja miekkonen käyttää sen aina hyväkseen. Noh, toivottavasti osaan olla hyvä häviäjä... pikkaisen epäilen.

Uhkailtiin kylmällä yöllä ja jos olisin ollut viisas, olisin peittänyt harsolla vähän noita kukkapenkkejä, mutta en todella jaksanut sellaiseen ryhtyä. Ei ollut tänä iltana oikein fiilistä siihen. Kuolkoot. Paleltukoot. Ei kukaan minuakaan ole harsoilla peitellyt, ettei minulle mitään kävisi. Elämä kasvattaa - ja yöhalla. Paremmaksi ne kasvavat, kun niillä on vähän vaikeaa.
           Pitää vaan itselleen varata lämmintä päälle kun lähden kuuden maissa huomenna töihin...